Vanhassa kotialbumissa on pieni mustavalkea valokuva. Kuva on otettu kesällä 1954, jolloin olen puolitoistavuotias. Istun äitini polkupyörän kyydissä lastenistuimessa. Metallinen lastenistuin, jonka istuinosa on puuta, on polkupyörän ohjaustangossa. Jalkani roikkuvat vapaina ja olen avopäin. Ehkä olen ensimmäistä kertaa polkupyörän kyydissä. Ilmeeni on vakava.
Varsinaista lastenpyörää tai potkulautaa minulla ei lapsena
ollut. Syksyllä 1959 isä osti minulle nuorisopyörän. Se oli minulle vielä liian
iso. Pyöräilyn harjoitteluun ainoa sopiva, tasainen paikka syntymäkodin lähellä
oli järvi. Sen jäällä harjoittelin isän kanssa pyörällä ajamista. Istuin
satulassa, mutta edes varpaat eivät ylettäneet maahan. Talvipyöräilijää minusta
ei tullut silloin eikä myöhemminkään. Isäni kävi pyörällä työssä ympäri vuoden
kelillä kuin kelillä! Alkuvuosina vajaan kymmenen kilometrin matkan suuntaansa
ja sitten reilun viiden kilometrin matkan.
Kesällä 1961 pyöräilin ahkerasti naapurin tyttöjen kanssa
uuden asuinalueemme hiekkapintaisilla kaduilla. Kotikadun alkupäästä vasemmalle
käännyttäessä oli mäki, jonka jaksoin juuri ja juuri polkea ylös. Mäkeä oli
mukava ajaa tukka hulmuten alas. Kaatumisilta en voinut välttyä, kun etupyörä osui
löysään hiekkaan. Muistan yhden äkkipysähdyksestä seuranneen lennon ohjaustangon
yli, ilman kypärää tietysti. Onneksi selvisin pintanaarmuilla silloin.
Lapsuuden perheelläni ei ollut autoa. Liikuimme
polkupyörillä. Minä istuin joko äidin tai isän tarakalla, kun omat voimani
eivät vielä riittäneet omalla pyörällä kulkemiseen. Varkauden Ämmäkosken kapean
sillan ylittäminen oli pelottavaa. Koski saattoi pauhata täydellä voimalla.
Joskus tuntui, että ohittavien linja- ja kuorma-autojen ilmavirta heilutti
pyöräämme.
Olen ollut hyötypyöräilijä. Oppikouluun kuljin sulan maan
aikaan pyörällä kotoa Könönpellosta Varkauden keskustaan Päiviönsaarelle vaaleansinisellä,
kolmivaihteisella Monarkilla, jossa oli käsijarrut. Ajoasento oli eteenpäin
nojaava, joka oli minusta tyylikästä. Kuopiolaisena olen pyöräillyt kypärä
päässä kotoa työhön niin Kelloniemestä kuin Puijonlaaksostakin kaupungin
keskustaan. Aina on ollut suuntaan tai toiseen mäki ylös kiivettävänä.
Elämäni pyöräretken tein kesällä 1979. Seurustelin
pyöräilystä pitävän Hannun kanssa. Tuttavapariskunnan kanssa teimme heinäkuussa
vajaan kolmen viikon retken Belgiaan. Lähetimme pyörämme Kuopion
rautatieasemalta Brysseliin. Minulla oli uusi H.S.Pitkäsen liikkeestä Asemakadulta
ostettu viisivaihteinen Monark. Olimme Hannun kanssa käyneet poliisiasemalla kaiverruttamassa
pyöriemme runkoon sosiaalitunnuksemme. Sellainen oli poliisin ja vakuutusyhtiön
suositus tuolloin. Pyöräretkellä opin, ettei Belgia ole tasainen maa, kuten
koulussa oli maantiedossa opetettu. Ajokilometrejä kertyi päivittäin 25
kilometristä 80 kilometriin. Belgian maaseudulla meitä luultiin
hollantilaisiksi, joille pyöräily on jokapäiväistä elämää vauvasta vanhukseen.
Tuoreina eläkeläisinä hankimme Hannun kanssa sähköpyörät
toukokuussa 2018. Sain tuntuman helppoon pyöräilyyn. Kuudennella pyöräretkellä
kesäkuun puolessavälissä kaaduin pyörällä. Sain vasemman käteni olkavarteen
pirstaleisen murtuman. Siitä aiheutui minulle pysyvä toiminnallinen ja henkinen
haitta.
Toukokuussa 2025 aviomieheni laittoi Tori.fi-sivustolle
ilmoituksen myytävästä uudenveroisesta Helkama-merkkisestä naisten
sähköpyörästä. Lähes seitsemän vuoden harkinnan jälkeen olin valmis luopumaan
polkupyörästäni ja pyöräilystä. Kaupat syntyivät, kun suostuin vastentahtoisesti
hyväksymään ostajan tarjouksen. Elämä on luopumista.
Helena Lindgren
17.3.2026