”Olet 14-vuotias?” kysyi myymäläpäällikkö Luoma ja katsoi
minua ystävällisesti suoraan silmiin käsissään olevan todistukseni yli.
”Niin olen”, nyökkäsin huolestuneena ja vilkaisin Luoman
takana olevaa seinäkelloa. Se rapsahti juuri osoittamaan puolta kymmentä.
”Ja haluat kesätöihin kuudeksi-kahdeksaksi viikoksi. Se on
vähän hankalaa, kun voisimme oikeastaan ottaa vain 15-vuotta täyttäneitä. Mutta
jos haluat kovasti töihin ja jaksat tehdä normaalia työpäivää, niin laitetaan
sinut myymäläautoon”, Luoma sanoi ja ojensi todistuksen takaisin minulle. ”Sieltä
ei ammattientarkastaja sinua löydä. Palkka olisi 180 markkaa kuukaudessa. Tule
maanantaiaamuna seitsemän kolmekymmentä tuonne tavaratalon taakse
parkkipaikalle. Kysy Paanasen autoa.”
Maanantaiaamuna löysin Paanasen auton, itse Paanasen ja
hänen myymäläapulaisensa Irman. He olivat lastaamassa autoon kuivatavaroita ja
niin sanottuja siirtomaatavaroita tavaratalon alla olevasta varastosta:
keksejä, kahvia, teetä ja kaakaota, hedelmiä ja vihanneksia, karkkeja ja
suklaita sekä pesu- ja puhdistusaineita, säilykkeitä ja virvoitusjuomia,
wc-papereita, käsipyyhkeitä.
Irma oli varannut minulle jo puhtaan valkoisen työtakin. Se istui
niin hyvin kuin sen malliset takit vain voivat istua, ilmeisesti Luoma oli
osannut arvioida kokoni oikein. Irma myös osoitti mihin mitäkin tuotetta auton
korihyllyihin pakattiin ja niin pääsin heti hommaan käsiksi.
Kun tuotteet olivat hyllyissään, starttasi Paananen auton ja
suunnistimme aseman lähellä olevaan meijeriin hakemaan maitoja, kermoja, piimiä
ja viilejä. Sieltä jatkoimme teurastamolle täyttämään lihatiskin porsaan- ja
naudan lihalla, broilereilla sekä lenkki- ja leikkelemakkaroilla. Lopuksi
pikapyrähdys leipomolle, josta leipähyllyt saivat täytteekseen reikäleipiä,
limppuja, hiivaleipiä ja patonkeja, pullapitkoja, kääretorttuja ja
kuivakakkuja.
Sitten köröttelimme pitkin Keski-Suomen eteläisten ja läntisten
osien hiekkaisia ja mutkaisia sivuteitä. Pysähtelimme vakiopaikoilla ja pari
kertaa matkan varrella muutenkin, kun joku huitoi tienvarressa. Kun illalla
vähän ennen kuutta palasimme parkkipaikalle, olivat hyllyt ja lihatiski tyhjät
ja viimeisillä pysäkeillä oli jo pitänyt myydä ”ei-ootakin”. Tällainen oli
normaali työpäivä vanhassa kuumassa myymäläautossa. Eväät oli syöty liikkuvassa
autossa jossain kahden pysäkin välissä – onneksi olin ymmärtänyt ottaa mukaan
termospulloteet ja kunnon voileivät. Onneksi Irma ja Paananen tiesivät talojen
huussien sijainnin ja kunnon. Käsienpesua varten meillä oli sentään vettä.
Seuraavana aamuna olin kahdestaan Paanasen kanssa – Irman
loma oli alkanut. Neljä viikkoa tätä: lastaamista, myymistä, rahastamista ja
koko ajan aikatauluista myöhässä oloa. Iltaisin ei tarvinnut unta odotella.
Koskaan ei rahan ansaitseminen tuon kesän jälkeen ole ollut fyysisesti näin
rankkaa.
Kun seuraavana keväänä läksin myymäläpäällikkö Luoman luokse
taas kesätöitä kyselemään, päätin, että kyllä minun pitää 200 markkaa saada
kuussa palkkaa.
”No, Paananen oli oikein tyytyväinen sinuun viime kesänä.
Hän ottaa sinut mielellään tänäkin kesänä myyjäkseen. Mitenkä olisi, olisiko
250 markkaa sopiva palkka?”
Hetkeäkään en epäröinyt.
”Kyllä, se sopii!” sanoin ja aloitin toisen kesäni
”autotyttönä”. Nyt Paanasella oli käytössään isompi ja uudempi auto, johon
lastattiin entistä enemmän tavaraa – ja oltiin iltaisin entistä enemmän
myöhässä.
Suntioinen Sirpa
Syksy 2023