Tänään pyhäinpäivänä ajattelen tietysti rakkaitani, jotka ovat jo pois
tästä elämästäni, mutta muistoissani yhä elävinä, vaikuttavina.
Katson seinällä olevaa mieheni kuvaa ja suurta valkoista sulkaa kuvan
yläpuolella. Tuli mieleen hänen kuolinpäivänsä 17. 9.2002. Hän oli ollut
tajuttomana jo kymmenen päivää, eikä enää ollut mitään toivoa paranemisesta.
Kun sain aamulla suruviestin menin ulos nostin lipun salkoon ja laskin sitten
puolitankoon. Kuljin järven rantaan itkemään ja muistelemaan yhteistä hyvää
elämäämme.
En tiennyt kuinka kauan olin rannalla ollut kun havahduin ison
joutsenparven laskeutumiseen lahdelle. Ne jäivät siihen yöksi. Aamulla näin
kuinka ne lähtivät pärskien ja komeasti toitottaen lentämään yli järvenselän
etelään. Löysin rannalta höyheniä ja ison valkoisen siipisulan. Olen
säilyttänyt sen muistona.
Mielessäni varmasti sekoittautuivat tarinat linnuista viestin tuojina ja
joutsenesta suomalaisten pyhänä lintuna, sekä Kalevalan tuonelanjoutsen. Mutta
tapahtuma lohdutti ja oli jotenkin kuin jotain pyhää olisi tapahtunut.
Nyt tässä olen sytyttänyt kynttilän ja ajattelen mikä minulle on pyhää.
Mielestäni kaikki mikä saa arjen pysähtymään ja tuntemaan syvää rauhaa, juhlan
tunnetta, kiitollisuutta ja iloa kauneudesta. Sellainen minkä kohtaa
luonnossa ja taiteessa. Ainutkertaisuus. Maisema joka avautuu avarana ja häviää
kaukaiseen sineen.
Elämä.
KerttuMiettinen