Sairaalasängyn kylmät kaiteet. Keltainen yövalo, jonka turvin juuri ja juuri
näkee kääntää kylkeä ja hörpätä haaleaa vettä nokkamukista. Yöhoitaja on
suojautunut huolellisesti. Hän poikkeaa kysymään, onko kaikki hyvin, ja toivottaa
hyvää yötä. Tulee pitkä yö. Muovit lakanoiden alla hiostavat. Happiviikset
korvien takana nipistävät.
Kello viideltä aamulla yöhoitaja hiipii
huoneeseen. Olkavartta puristaa kipeästi, kun hän mittaa verenpaineen.
Kuumemittari rapisee korvassa. Verensokerin nipsaus sormenpäästä ei tunnu
missään, eikä myöskään happisaturaation mittaus toisen käden sormesta. Hoitaja
toivottaa vielä unia aamun tunneiksi.
Kello kahdeksan kieppeillä ilmestyy
sairaanhoitaja, jota en tunnista. Hänellä on maski ja myssy ja essu ja hanskat.
Hän laittaa pöydälle kipollisen tabletteja ja esittelee sujuvasti kaikki
kolmetoista pilleriä nimeltä. Hänellä on mukana myös kaksi lääkeruiskua, joista
hän tyhjentää toisen vatsanahan alle ja toisen kämmenselän kanyyliin.
Kohta ilmestyy huoneeseen pelokkaalta
vaikuttava, hyvin itsensä suojannut laitosapulainen kantaen tarjottimella
varsin topakkaa aamiaista. Kiitän ja aloitan puuron ja marjakeiton lusikoinnin
reippaasti. Kun olen vielä nauttinut aamukahvin, olenkin niin uupunut aamun
toimista, että torkahdan oitis.
Aamiaisen jälkeen sairaanhoitaja tulee ja
laittaa suoneen tippumaan koronaviruslääkkeen, jolla on vaikea nimi.
Remdesiviiri. Seuraan hypnoottisen tasaista tahtia tipahtelevaa lääkettä tunnin
ajan. Sitten tippakone alkaa hälyttää olevansa valmis. Sairaanhoitaja poistaa
tyhjän nestepussin ja kertoo, että lääkäri kiertää osastolla parasta aikaa.
Kohta tohtori saapuukin ja kysyy: Miltäs se
vointi tuntuu tänään? On vähän parempi olo kuin eilen, vastaan hengästyneenä.
Ajattelen, että hän ilahtuu, kun kuulee heidän hoitonsa tuottaneen toivottua
tulosta.
Sitten on lounasaika. Sitten päiväunet.
Sitten käydään rtg:ssä. Sitten iltapäiväkahvit. Sitten illallinen. Sitten
uutisia Ukrainasta ja Gazan kaistaleelta. Iltapalan kera vielä kourallinen
lääkkeitä.
Tämä rauhallinen meno koronakaranteenihuoneen
yksinäisyydessä jatkuu ilman suurempia komplikaatioita viikon. Päivät seuraavat
toisiaan samanlaisina, ennustettavina. Paranen vähitellen ja lopulta pääsen
toipumaan kotiin.
En osaa sanoin kuvata sitä helpotusta ja
kiitollisuutta, mitä tunsin, kun sain köllähtää omaan tuttuun sänkyyn. Olin
jälleen kerran saanut hyvää ja tehokasta sairaanhoitoa tutussa lähisairaalassa.
Kiitos kaikille teille naiset ja miehet, jotka satuitte työvuoroon hoitoni
aikoina.
Riitta Kärkkäinen