On heinäntekoaika. Makoilen pellon reunan ojan pientareella puiden varjossa. Edessäni kymmeniä vasta seivästettyjä heinäseipäitä ja muutama karho heiniä. Pieni tauko heinän luonnin lomassa on minulle mieluinen. Yllättäen seipäät ovat loppuneet kesken ja isä on hakemaan niitä lisää. Vanhin veli tekee karhojen viereen suohon reikiä kangella tuleville seipäille. Heinäsato on tänä vuonna hyvä.
Katselen ylöspäin. Kellut ylhäisessä yksinäisyydessäsi korkealla sinisellä taivaalla. Sinulla ei ole kiire mihinkään. Muhkeat muotosi ovat kauniisti kaartuvia. Aurinko värjää säteillään sinut häikäisevän valkoiseksi. Alaosasi ja pullistumien varjopaikat tummentuvat taittuvin vaalean sävyin. Alapuolellesi ilmestyy jostakin suuri leveäsiipinen haukka, kehäänsä kiertämään ja kiertämään, kohoamaan yhä korkeammalle ja korkeammalle. Pienenä pisteenä lintu suuntaa suoraan jonnekin ja häviää autereeseen.
Liu´ut hiljalleen lännen suuntaan. Kylkesi muoto muuttuu hiljalleen, näen siinä vanhan ihmisen kasvot. Hetken kuluttua ne ovat kadonneet. Toisaalla esiin tulee oravan häntä, kauniisti kaartuvana. Kuvat vaihtuvat hiljakseen, mielikuvitus luo ja löytää uusia muotoja, loputtomasti.
Tulosuunnassasi on syntymässä uusi pilvi, vielä harsomainen haituva, mutta kasvaa silmieni edessä nopeasti. Myös kauempana kehittyy uusia pilviä ja pian ne täyttävät taivaan. On poutapilven, sinun ensimmäisen ja suurimman, hiljaisen vaeltajan päivä. Haluaisin vaeltaa kanssasi korkeudessa, hiljaisuudessa?
Dree soh! Isän hevosen pysäytyskäsky herättää minut unelmista, on taas tartuttava hangolla heiniin. Sellaista on pikkutilan keskimmäisen pojan elämä, kesäloma!