Si vis pacem, para bellum. Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan. Muinaisen roomalaisen Vegetiuksen sotataitoa käsittelevästä teoksesta peräisin oleva ilmaus tuntuu pitkään ohjanneen valtioiden toimintaa. Onko muuta keinoa välttää sotaa kuin keskinäinen varustelukilpa, joka herättää pelkoa vastapuolessa?
Helena Kekkonen valitsi toisenlaisen toiminnan. Leppävirralla vuonna 1926 syntyneen Helenan lapsuutta ja nuoruutta varjostivat sota ja sen seuraukset. Pappi-isä otti tyttären mukaan lieventämään vaikeaa tilannetta mennessään kertomaan kaatuneiden omaisille tapahtuneesta. Myöhemmin Helena opiskeli Teknillisessä korkeakoulussa Helsingissä diplomi-insinööriksi ja suoritti myös tekniikan lisensiaatin tutkinnon. Kiinnostus yhteiskunnallisesta toiminnasta vaikutti kuitenkin siihen, että hän hakeutui opetusalalle. Hän toimi Helsingin kaupungin laboratoriokoulun ensimmäisenä rehtorina 14 vuotta. Työssään hän pyrki tarjoamaan oppilailleen ammatillisen opetuksen lisäksi mahdollisuutta henkiseen kasvuun ja perehtymistä yhteiskunnallisiin asioihin.
Rauhaisaa ja tasa-arvoista yhteiselämää ihmisten kesken ei syntynyt, vaikka sota oli loppunut. Helena alkoi miettiä yhteiskunnallisten rakenteiden merkitystä ihmisen kasvuprosessissa. Hän löysi muun muassa Johan Galtungin määritelmän rakenteellisesta väkivallasta, mikä auttoi häntä hahmottamaan yhteiskunnallisia epäoikeudenmukaisuuksia ja vääryyksiä. Hän koki kasvatuksen ja asenteiden muuttamisen merkityksellisimmäksi.
Opetuskokeilu Sörnäisten keskusvankilassa muutti Helenan elämän suuntaa ja hän kiinnostui muun muassa Paolo Freiren kehittämästä sorrettujen pedagogiikasta. Hän päätti luopua rehtorin toimestaan ja aloitti vapaaehtoisen työn päätoimisena opettajana vankilassa. Vangit valitsivat itse kurssien aiheet, jotka koskivat heidän omia kokemuksiaan ja yleismaailmallisia kysymyksiä. Kolmannen opetusvuoden jälkeen kurssit jouduttiin kuitenkin lopettamaan vanginvartijoiden vastustuksen vuoksi. Ehkä opetus vankiloissa oli liian uutta ja Kekkonen oli myös kirjoittanut runsaasti vankeinhoidon epäkohdista.
Seuraavaksi Helena työskenteli Vapaan sivistystyön yhteisjärjestön pääsihteerinä (1974 – 1986) ja myöhemmin Rauhankasvatusinstituutin pääsihteerinä (1986 – 1990) keskittyen rauhankasvatus- ja kehitysyhteistyöhön. Hänen ajatuksiaan on, että
”maailman ainoa toivo on
kasvatuksessa, ihmisten muuttumisessa ja kasvamisessa kriittisesti
ajatteleviksi, mutta myös empaattisiksi, sydämeltään herkiksi ihmisiksi, jotka
kykenevät lämmöllä samaistumaan kaukaisenkin lähimmäisen osaan,,,”
Tukipilareiksi oman ajattelunsa kehitykselle Helena mainitsee Bertrand
Russellin ja Erich Frommin teokset sekä omat kokemuksensa kasvattajana. Hänen mielestään sotien estäminen ja
rauhantilan saavuttaminen on mahdollista maailmassa, mutta se edellyttää uskoa
ja toivoa sekä myös kansainvälistä solidaarisuutta ja globaalien
kehitysongelmien ratkaisemista. Hän korostaa YK:n merkitystä kansojen välisessä
toiminnassa, mutta rauhan rakentaminen on velvoite, jossa jokaisen yksilön
panos on merkittävä. Rauhankasvatuksen pitäisi painottua empaattiseen
ajatteluun ja sitä kautta toisten ihmisten ja kulttuurien ymmärtämiseen. Helena
toimi kansainvälisten ja kotimaisten järjestöjen tehtävissä ja
kehitysyhteistyön koordinaattorina ja kiersi tapatumissa ja oppilaitoksissa
puhumassa rauhan ja kansainvälisyyden puolesta.
Lukuisista Helenalle
myönnetyistä tunnustuksista merkittävin lienee Unescon rauhankasvatuspalkinto,
jonka hän sai vuonna 1981.
Sisko Rutanen
30.9.23