Työnsin käteni luhtiaitan viljalaariin ja annoin jyvien soljua sormieni lävitse hitaasti. Kylläpä tuntui mukavalta. Sillä aikaa isäni nosti kapalla jyviä ja täytti säkin. Säkki laitettiin meidän lasten viereen hevoskärryihin ja ajaa köröttelimme muutaman kilometrin matkan myllylle.
Ruisjauhosäkillinen hupeni nopeasti Kerttu-mummon alustaessa siitä taikinan, jos toisenkin. Puinen korvo, jossa taikina tehtiin, oli varta vasten omistettu sitä varten ja siinä säilyi leivänjuuri seuraavaa kertaa varten. Mummon taikinaan lisättiin suolaa ja vettä ja se laitettiin alustuksen jälkeen ”nousemaan” yön yli. Seuraavana päivänä taikina alustettiin. Ristin merkki taikinan päällä oli tärkeä.
Taikinan kohotessa, tuvan uunissa paloi jo isot koivuhalot. Uuni oli valtava, ja siihen mahtui kerralla jopa 20 leipää. Kun taikina oli kohonnut, alkoi leipominen. Tuvan neljämetrinen pöytälevy käännettiin ja jauhotettiin. Taikinasta pyöritettiin sopivan kokoisia kakkaroita, jotka kohosivat uunin vielä lämmitessä. Kun puut olivat palaneet, hiillos vedettiin isolla hiilihangolla ja uuni puhdistettiin varta vasten tehdyllä luudalla. Leipien kohotessa niitä vielä kevyesti paineltiin ennen uuniin laittamista.
Paistuvien leipien tuoksu täytti koko talon. Mummo kopautti leivän kuorta tarkistaakseen kypsyyden, mutta jo väristä saattoi arvella paistumisen edenneen. Siina leipien kypsymistä odotellessa mummo kertoi sota-ajan keinoista, kun leipää oli saatava isolle perheelle. Onneksi oli oman pellon viljaa, mutta paistaminen vaati neuvokkuutta. Niinpä ikkunoihin laitettiin paksut villahuovat ja uuni lämmitettiin yöllä ja leipien paistokin oli yöllä turvallisempaa. Tuore leipä maistui kaikille. Usein naapurit ja vieraatkin saivat leivän mukaansa. Myös ohrarieskaa leivottiin.
Vuonna 1930 syntynyt tätini kertoi, kuinka heitä lapsia oli samanaikaisesti koulussa useita eikä heille ollut kouluruokaa tarjolla. Kerttu-äiti pakkasi yhden pojan reppuun leivän, toisen reppuun voita ja kolmannen sukkaan pujotetun maitopullon. Joskus saattoi leipä aamulla olla vielä uunissa kouluun lähdön aikana. Kolme lasta lähti jo kävelemään kolmen kilometrin koulumatkaa, kun yksi pojista jäi odottamaan leipää uunista. Lapset söivät koulun eteisnurkassa tai pihalla koivun juurella eväitään yksissä tuumin.
Hämeestä kotoisin ollut Hilkka-äitini toi hämäläisen hapanruisleivänteon kotiimme. Hän oli vuonna 1939 kotitalousneuvojaharjoittelijana Orivedellä Iso-Maunun tilalla. Siellä hän emännän ja toisen harjoittelijan kanssa leipoi ruisleipää armeijalle 1500 kg:n jauhomäärästä. Leipominen jatkui lottien toimesta sodan aikana. Äitinikin kotitalousneuvojana ilmoittautui lotaksi ja hänet määrättiin Aunuksen alueelle. Hän kiersi 20 km:n alueella kansakouluissa opettamassa leipomista ja ruoanlaittoa, kunnes v.1944 alkoivat pommitukset. Vuonna 1944 hän muutti Pohjois-Savoon Marttojen kotitalousneuvojaksi, kiersi opettamassa kylissä, kunnes jäi avioiduttuaan hoitamaan meitä lapsia, tilaa ja kotia.
Kylällämme oli vilkas seuraelämä, mm. maatalousnaiset järjestivät erilaisia tapahtumia, joissa myös leipää myytiin. Emäntien kesken oli jopa pientä kilpailua, kenen leivät menivät eniten kaupaksi. Eräs emäntä mainosti leipäänsä: ”Lapset syövät leipeeni ihan kippeeks asti!”
2000-luvun alussa eräs Savoon muuttanut, Aunuksesta kotoisin oleva rouva otti yhteyttä äitiini. Hän halusi tuoda isänsä tapaamaan äitiäni kuultuaan äitini lottapalvelusta. Tuo vakavasti sairas mies kertoi, kuinka he lapset kurkkivat koulun keittiön ovesta, kun äitini opasti nuoria naisia leipomaan ja ruoan laittoon. Leivän tuoksu täytti koko koulun ja lapsetkin saivat maistaa herkullista ruisleipää.
Me sisarukset muistelemme usein kiitollisina äitimme ja mummomme ruisleipää.
Arja Tikkanen
22.3.2026