Jos heittää saunan kiukaalle olutta, leviää siitä voimakas vasta paistetun ruisleivän tuoksu. Juuri muualta ei sitä tuoksua enää tapaakaan. Leivät ovat jo jäähtyneet tai pakattu pusseihin ennen kuin ehtivät kauppoihin.
Lämpimän ruisleivän tuoksu tuo mieleen mieluisat muistot äidin paistamasta leivästä, jonka päällä kirnuvoi sulaa, ja oikeasta maidosta sen kanssa. Samalla se tuo aina mieleen myös sen päivän ja hetken, kun Jukka kuoli.
Jukka oli kehitysvammainen. Hän ei oppinut koskaan syömään kiinteää ruokaa, ei puhumaan eikä liikkumaan. Silti hän oli perheemme jäsen, mukana nuorempien leikeissä. Mummu ei antanut viedä häntä hoitopaikkaan niin kauan kuin hän jaksaisi hoitaa. Jukka istui lattialla tai kätkyessään katselemassa nuorempien leikkejä ja nauraa kikatti jos joku könysi hänen selässään tai sylissään. Paperin repiminen pieneksi silpuksi oli hänen ominta ”työtään”.
Lääkäri ennusti jo Jukan pienenä ollessa, että hän eläisi korkeintaan kymmenvuotiaaksi. Kymmenvuotissyntymäpäivään oli enää muutama kuukausi, kun Jukka alkoi olla kovin väsynyt. Hän enimmäkseen nukkui kätkyessään. Ei jaksanut ottaa siinä enää kovia vauhteja niin kuin hänellä aikaisemmin oli ollut tapana.
Jukka nukkui mummun vieressä. Silloin tällöin, usein yöllä, hän sai voimakkaita suonenvetokohtauksia. Silloin mummu herätti minut kaverikseen. Äiti teki päivät raskaita maataloustöitä eikä mummu tohtinut häntä herättää. Yritimme hieroa Jukan hentoa selkää ja pitää huolta, että hän ei pure kieltään.
Olin kutomassa kangaspuilla pyyhekangasta ja äiti paistamassa ruisleipää, kun Jukka alkoi heikosti itkerehtiä.
– Nyt taitaa tulla Jukalle noutaja, totesi äiti itkun kuultuaan.
Äiti otti juuri leipiä uunista. Nytkin mummu kutsui minut kaverikseen. Istuin mummun viereen rahille kätkyen lähelle. Otimme yhdessä Jukan syliin, pääpuoli mummun puolelle ja jalkapuoli minun.
Sitä kohtausta Jukka ei enää kestänyt, vaan hänen hauras elämänsä sammui siihen meidän syliimme.
Muistan olleeni tilanteessa täysin rauhallinen. Vasta, kun olin menossa osuuskaupalle, josta piti soittaa viranomaisille lapsen kuolemasta, tuli hysteerinen itku, jolle ei meinannut tulla loppua.
Vieläkin, kun jostakin kantautuu lämpimän ruisleivän tuoksu, elän uudelleen Jukan viimeiset hetket sylissämme.
Aino Tapaninen
MyWay/4.11.2021
Takaisin tarinoihin