On kaunis
kesäpäivä Kuopiossa. Lempeä tuuli tekee melkein helteisestä päivästä
parahultaisen lämpimän. Istun Snellmanin puistossa pölyisellä penkillä ja
ajatukseni harhailevat milloin missäkin. Pieni tyttö kiemurtelee viereisellä
penkillä. Hänen äitinsä etusormi naputtelee ja huiskauttelee puhelimen pintaa.
Pikkutytöllä
on euron kolikon kokoinen rupi polvessa. Se näyttää kypsältä ja viittä vaille
valmiilta. Rupi kiiltelee mustana ja röpelöisenä. Tyttö alkaa nävertää ruven
reunoja. Minun polvessa tuntuu pieni kipu, aivan kuin siitä poistettaisiin
ommelta. Tyttösen pienet sormet kiertävät tummaa kakkua näppärästi. Minulla
tulee vedet silmiin ja sylkeä suuhun. Niin herkullisen kipeältä polvessani
tuntuu.
-Älä revi
sitä rupea taas, tiuskaisee äiti.
-En
revikään, vastaa tyttönen ja pyyhkii pikkuisia sormiaan kesämekon helmaan.
Jään
jännittyneenä seuraamaan, jatkaako tyttö askartelua polvensa pinnalla. Tyttönen
vilkaisee äitiinsä ja toteaa hänen olevan taas jo muissa maailmoissa. Pienet
sormet raplaavat rupea taitavasti. Tunnen polvessani ensin pientä kidutusta,
sitten viiltävää kipua. Kuivanut kudos ei irtoakaan enää niin helposti. Tyttö
painaa rupea polvea vasten. Sormet ovat veressä ja kohta muumikuvioinen
mekkokin. Säikähdän, että nyt tulee tuperrapinat.
-Voi ei!
Taasko sinä sait sen irti! Nyt lähetään kotiin ja minä laitan siihen sellaiset
kääreet, että et saa niitä irti koko kesänä. Äiti tarttuu lapsen käteen
topakasti ja lähtee viemään häntä Maaherrankadulle päin. Tyttö vilkaisee minuun
päin syyttävästi. Ihan kuin minä olisin hänet paljastanut.
Kokeilen
polveani ja toistakin varmuuden vuoksi. Ne tuntuvat sileiltä. Eikä kipua enää
tunnu.
Mieleeni
hyppää jostain aivojen lokerosta kesäinen valokuva. Istumme kotipihan
kalliokumpareella, pikkusiskoni ja minä. Pyhämekot yllä. Minulla valkoinen rusetti
vaaleassa liinatukassa ja rupi polvessa. Pikkusisko vieressäni katsoo ja
kuuntelee pihapuun pikkulintua. Silloinkin kesä oli kauneimmillaan ja lämpö
helli syntymäpäiviään juhlivia siskoksia.
Riitta Kärkkäinen
19.3.23