Värikkäät syksyn lehdet peittävät maan siunauskappelin ulkopuolella. Syyskuun aurinko hellii pientä mustiinpukeutunutta joukkoa ihmisiä, joka on tullut hyvästelemään iäkästä Ainoa viimeiselle matkalleen. Saattajien joukossa on Ainon ikään ehtineitä. Heillä on mielessään yhdessä koetut tapahtumat pitkän elämän aikana. Nyt on aika jättää hyvästit. Syksy on luopumisen aikaa luonnossakin. Sukulaisia on tullut toiselta paikkakunnalta ja he kohtaavat Ainon omaisia, joiden muistot vainajasta ovat tuoreempia. Mielessä kiitollisuus, että hänellä ovat nyt vaivat loppuneet. Viimeiset vuodet kun kuluivat monenlaisessa sairastelussa. Ajatukset pyörivät myös käytännön järjestelyissä. Lapset pitävät kiinni nykyhetkessä, mutta mielessä on myös haikeus elämän katoavaisuudesta.
Albinonin Adagion kauniit sävelet rauhoittavat osallistujien risteilevät ajatukset kuuntelemaan siunaustatoimittavan papin sanoja. ”Maasta olet sinä tullut ja maaksi sinun pitää jälleen...” Papin puhe keskeytyy äänekkääseen kännykän pirinään. Saattoväki kopeloi taskujaan ja käsilaukkujaan. Kaikki tarkistavat, unohtivatko he sittenkin laittaa kännykkänsä äänettömälle. Ei, puhelimen ääni tulee arkusta. Miten se on mahdollista?
Vähitellen pappi toipuu tilanteen tasalle. Hän keskeyttää tilaisuuden hetkeksi. Suntio huomaa kännykkänsä puuttuvan. Ainon sisar oli halunnut katsoa vainajaa vielä ennen tilaisuuden alkua ja siinä toimessa suntion kännykkä oli pudonnut rintataskusta arkkuun. Ei siis mitään yliluonnollista. Ohjelmaa voidaan jatkaa rauhassa.
Sisko Rutanen
29.10.2022