No niin, arvasinhan minä – pelkkää pimeyttä ja tyhjää täällä on! Suotta uskoin ne kaikki tarinat, joita minulle kerrottiin. Täälläkö minä nyt sitten yksin harhailen ikuisesti?
-
Tuolla kauempana näkyy kyllä jonkunlainen valokiila,
vähän samanlainen kuin taannoin yläikkunasta näkemäni.
Hiivin lähemmäksi ja valokiila kasvaa koko ajan suuremmaksi
ja kirkkaammaksi. Lopulta näen sen keskellä suuren portin, jossa on mahtavat
tammiovet. Pieni portinvartijan koppi seisoo ovien vieressä ja kopista
köpöttelee vanha valkopartainen ukkeli ruskeassa kaavussaan.
-
Mitä rouva täältä etsii?
-
Päivää, olen Meeri Marketta ja etsin tietäni
tässä pimeydessä. Voitteko päästää minut noista ovista sisään. Haluan nähdä
mitä niiden takana on? kysyn kohteliaasti.
-
Voin kyllä raottaa ovia, jotta voitte kurkistaata
sisälle, mutta ei sinne noin vain mennä, vastaa ukkeli ovela ilme silmissään.
-
Se maksaa sinulle itsesi voittamisen. Tämä on
nimittäin vasta pohjakerros. Ylemmäs noustaan avonaisella maailmanpyörällä.
Olen kuullut, että sinulla on kova korkeapaikan kammo. Jos et pysty voittamaan
pelkoasi, et voi nousta kaikkein ylimpään kerrokseen, jonka asukkaat ovat
kaikkein onnellisimpia ja maisemat hienoimpia. Sinun pitää voida luottaa
siihen, että sinua kannatellaan, kaikki ei voi olla vain sinun omissa
käsissäsi.
Nyt näen maailmanpyörän korit, joista yksi pysähtyy
parhaillaan kohdalleni portin taakse. Korissa on vain lattia ja aivan matalat
läpinäkyvät kaiteet. Päätän yrittää, enhän voi harhailla täällä pimeydessäkään
ikuisesti. Astun seuraavaan koriin ja istun sen lattialle ja pidän
lasikaiteista kiinni. Kori alkaa nousta hiljalleen ylöspäin ja paniikki iskee:
-
En voi kestää tätä, minä putoan, jos teen
yhdenkin väärän liikkeen. Miksi halusinkin tähän. – Mutta nyt tuntuu vaunu
hidastuvan. Tuolla näkyy jonkinlainen asema, jonka kyltissä lukee: toinen
kerros.
-
Nyt voisin nousta pois, loppuisi tämä piina.
Mutta portinvartija sanoi, että ylimmässä kerroksessa on autuaallisen ihanaa. Yritetään,
ehkä minä jaksan vielä.
Kolmannessa ja neljännessä kerroksessa saan vielä kamppailla
musertavan pelkoni kanssa, mutta vähitellen tunne alkaa helpottaa. Uskallan jo
avata silmäni ja katsella korin reunojen yli alhaalla avautuvia maisemia:
-
Ehkä tämä maailmanpyörä on säännöllisesti
huollettu eikä mitään kauheata tapahdu. Ja varmaan koneenkäyttäjäkin on
ammattimies. Näin tasainen kyyti alkaa olla jo nautinnollistakin.
-
Seitsemäs ja viimeinen kerros siintää nyt tuolla
edessä. Täällä pitäisi olla ne kaikkein hienoimmat maisemat ja onnellisimmat
ihmiset. Kylläpä täällä onkin kaunista, ja asemakin niin hienosti koristeltu.
-
Mitä ihmettä, tuollahan on oikea vastaanottokomitea. Tuolla on äiti - ja isä ja vielä kummitätikin! He näyttävät
niin nuorilta ja iloisilta! Hei äiti, hei isä! vilkutan iloisesti.
Minut täyttää autuas hyvänolon tunne ja hypähdän kevyesti
laiturille. Eihän täällä olekaan ikuista pimeyttä. Minun tarvitsi vain voittaa
itseni, että pääsin kokemaan tämän autuuden. Pääsin rakkaideni luokse kotiin.
Marketta Isotalo
25.2.2023