Se on mummi

Eräänä päivänä aloitan taas kerran yhtäjaksoisen parkunan, koska olen tyytymätön asiain tilaan: vaippa on ihan märkä ja minulla on nälkä. Äiti yrittää hyssytellä minua, eikä ymmärrä, mikä minua vaivaa.

Sitten hänen viereensä ilmestyy vähän samannäköinen olento, mutta tämä on vähän tukevampi ja sillä on kasvoissa sellaisia vakoja. Olento ottaa ihan tuosta vain minut syliinsä ja hämmästyn niin, että parkuna loppuu kuin seinään. Yleensä en pidä siitä, että joku muu kuin äiti ottaa minut syliinsä, mutta tässä olennossa on jotain tuttua. Siinä on jotain samaa kuin äidissä; kun se puhuu, ääni kuulostaa ihan samalta kuin äidillä ja se tuoksuukin vähän samalta kuin hän. Tämän olennon syli tuntuu kuitenkin pehmeämmältä kuin äidin syli.

Äiti tekee hassuja ilmeitä ja osoittaa olentoa ja sanoo monta kertaa: ”Mummi, se on mummi”.

Sitten tuo mummi-olento katsoo minua silmiin ja alkaa puhua pehmeällä äänellä. Minä katson takaisin ja ajattelen aloittaa parkumisen uudelleen, mutta sitten minusta näyttää niin kuin tuo mummikin rupeaisi kohta parkumaan, joten katson viisaimmaksi jäädä tarkkailemaan tilannetta.

Sitten se mummi puristaa minut tiukasti itseään vasten ja alkaa heijata, niin että tunnen taas olevani äidin sisällä siellä turvallisessa paketissa. Ja niin minä sitten vahingossa nukahdan märästä vaipasta ja nälästäni huolimatta.

Sittemmin olen oppinut, että tuo mummi häviää välillä pitkiksi ajoiksi näkyvistä ja ilmestyy sitten taas yhtäkkiä. Silloin äiti yleensä häviää jonnekin. Aluksi äidin lähtö aiheutti minulle paniikkia, mutta nykyisin mummi korvaa äidin hyvin, kun siinä on niin paljon samaa kuin äidissä. Sen lisäksi se juttelee minulle koko ajan, eikä tee samalla muita töitä niin kuin äiti. Mummi käyttää sellaista hassua äänensävyä, mutta se kuulostaa lämpimältä. Joskus mummi laulaa ja siitä minä pidän. Se laulaa oravasta, hämähäkeistä, talitinteistä, jopa kukkuvista kelloista.

Nyt kun olen kasvanut sen verran, että osaan istua, mummi pitää minua polvellaan ja näyttää kuvia sellaisesta kirjasta, jossa on eläinten kuvia. Samalla se puhuu hassuja, kuten ”Aa aa ankka, takapuoli vankka”. Meillä on mummin kanssa niin mukavaa, etten ehdi surra äidin poissaoloa ollenkaan.

Se siinä mummissa on huono puoli, että se hätäilee niin kovasti. Juuri kun olen löytänyt mielenkiintoiset metalliset terät ja aion kokeilla, miltä ne maistuvat, mummi ryntää siihen ja huutaa: ”Ei, ei!”. Tai jos yritän kiivetä yläkerran kiehtoviin portaisiin, huutaa se heti: ”Ei, ei sinne” .

Meistä on mummin kanssa tullut parhaat kaverit. Olen hyväksynyt hänet melkein äidin veroiseksi hoitajaksi. Kun näen, että mummi on taas lähdössä meiltä pois, tekisi mieli vähän itkeä. Kuitenkin minusta näyttää siltä, että mummikin meinaa ruveta parkumaan. Mutta taidan nähdä väärin, eiväthän isot ihmiset yleensä itke.

 

Marketta Isotalo
2025

Takaisin tarinoihin