Olen viisitoistavuotias. Meillä on Salora-merkkinen mustavalkotelevisio. Keskiviikkoiltaisin Peyton Place -sarja vie minut pois omasta olohuoneesta amerikkalaiseen pikkukaupunkiin. Nähdäkseni suomenkielisen tekstityksen tarkasti istun lattialla ja siirryn lähemmäksi ja lähemmäksi kuvaruutua. Vanhemmat kiinnittävät huomiota tapaani katsoa. Koulussa hakeudun istumaan luokan etuosaan nähdäkseni taululle. Äiti tilaa ajan optikolle. Ensimmäisten silmälasien huoltokorttiin keväällä vuonna 1968 optikko merkitsee silmälasien vahvuudeksi miinus 1,75. Olen vahvasti likinäköinen. Silmälasit kirkastavat maiseman, näen selvästi myös kauas. Silmälasien kehykset ovat muovia, oranssiin vivahtavat. Linssit ovat ovaalin muotoiset. Alan käyttämään laseja joka päivä.
Vuoden päästä menen ensimmäisen kerran silmälääkärille. Hän
toteaa likinäköisyyteni lisääntyneen ja määrää lasien vahvuudeksi miinus kolme.
Saan uudet lasit, joissa on kullanväriset metallikehykset. Linssit tummuvat ulkona
olosuhteisiin sopiviksi ja vaalenevat sisätiloissa. Näen taas paremmin.
Abiturienttikeväänä vuonna 1971 tuttu optikko toteaa, että toiseen
silmään tarvitaan miinusta neljä, toiseen kolme ja puoli. Nyt saan hopeanväriset
metallikehykset, joissa on jo melko kookkaat neliskulmaiset linssit 1970-luvun
tyyliin.
Opiskeluvuosina likinäköisyys lisääntyy. Minua nolottaa, kun
näen saapuvan bussin numeron selvästi vasta kun bussi on melkein pysäkillä. On
taas aika hankkia uudet silmälasit, joihin tulee nyt miinusta viisi ja ylikin.
Silmälasien kehykset ovat tummanruskeaa muovia, suunnittelijat nimikirjaimet CD
eli Christian Dior on merkitty kehyksen ja sangan saranakohtaan. Linssit ovat kookkaat,
neliskulmaiset, vahvan miinuksen takia paksut ja melko painavat. Uusien lasien
vuoksi on käytävä silmälasiliikkeessä sankoja säädättämässä, korvantaukset kipeytyvät
ja lasit eivät asetu aluksi nenälle. Lapseni toteavat 1970-luvun valokuvistani,
että äidillä on suojalasit!
Työssäni tuomioistuimessa joudun lukemaan paljon asiakirjoja
ja lakikirjan pientä tekstiä. Silmälaseissa on jossain vaiheessa miinusta yli
kuuden. Kehysten ja linssien muodot ja koot vaihtuvat. Likinäköisyys ei vapauta
minua kokonaan aikuis- eli ikänäön vaivasta. Saan istuntosaliin sopivat
moniteholasit, joiden avulla näen lukea pöydällä olevia asiakirjoja ja
tunnistan myös istuntosalissa olevat henkilöt.
Tänään silmälaseissani on miinusta enää 3,75. Iltaisin luen
vuoteessa ilman silmälaseja. Jos tarvitsen lukea kaupassa pientä tekstiä
tavaroiden pakkauksista, otan silmälasit silmiltäni ja näen tekstin oikein
hyvin.
Olen kiitollinen sille pohjoisitalialaiselle henkilölle,
joka on kehittänyt silmälasit 1290-luvulla. Hänen keksintönsä ansiosta minäkin
olen voinut nähdä hyvin. En ole milloinkaan hävennyt silmälasejani toisin kuin
vahvasti likinäköinen isotätini, joka ei halunnut käyttää silmälaseja.
Helena Lindgren
14.3.2023
Takaisin tarinoihin