On keskipäivän hetki marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 2019. Istun Varkaudessa Luttilan kappelissa, etupenkissä. Urkuri soittaa alkusoittona Vanhan virren Taalainmaalta. Suolaiset kyyneleet valuvat silmistäni.
Mustiin pukeutunut saattoväki yhtyy alkuvirteen.
Päivä vain ja hetki kerrallansa, siitä lohdutuksen
aina saan.
Valkoiset liljat tuoksuvat voimakkaasti. Jäähyväiskukkien
laskun jälkeen kanttoriurkuri laulaa.
Niin kaunis on maa, niin korkea taivas. Päivä on
kirkas, vain metsässä tuulee. Aika on eron ja jäähyväisten.
Ulkona on kuulas talvipäivä, aurinko paistaa, maa on
luminen.
Siunaamisen jälkeen kanttori aloittaa virren, saattoväestä
siihen yhtyvät ne, jotka kykenevät.
Kiitos sulle kirkkahista, keväisistä päivistä. Kiitos
myöskin raskahista syksyn synkän hetkistä.
Saattomusiikkina on J.S. Bachin Air.
Muistotilaisuuden aloitamme virrellä.
Oi muistatko vielä sen virren, jota lapsena laulettiin.
Jos muistat vielä sen virren, nyt laula, laula se oi! Oi muistanhan vielä sen
virren, mut laulaa, laulaa en voi.
Me muistelemme äitiäni, isomummia, mummia, anoppia, vaimoa,
sisarta, tytärtä, kummitätiä, ystävää.
Siunaus- ja muistotilaisuuden käsiohjelman takakannessa on
Eeva Kilven runo.
Kun ei jaksa enää lukea,
on oltava täynnä kertomuksia.
Kun ei jaksa enää puhua.
on soitava.
Helena Lindgren
29.3.2022