On kesä 1939. Olen viime joulukuussa kaksi vuotta täyttänyt reipas tyttö. Istun mummolassa vaarin sylissä. Seinällä soi puhelin, johon eno sanoo: ”Liikkala 17.”
Eiks tää ol Mettäkylä eikä mikään Liikkala.” Näin utelen, johon
vaari vastaa: ”Ollaan myö Metsäkylässä, mutta puhelinkeskus on Liikkalassa.” Minäkin haluan puhua
torveen ja veivata kannesta, näin vaarilta pyytelen. Saan vastauksen, ettei
puhelin ole mikään lasten leikkikalu. Kohta mummi tulee hakemaan
minut, kertoen enolla olevan hevosen jo valjaissa kotimatkaani varten.
Ryssä, sota ja rauha, nämä olivat minulle joka päivä kuultavia asioita. Rauha, sehän on Orimattilan täti, minkähän takia hänestä ja sodasta puhutaan samalla kerralla. Kamarin nurkassa on iso kasa pyssyjä ja niihin en saa koskea. En uskaltaisikaan, sillä olen kuullut, kuinka kovasti ne pamahtavat miesten harjoitellessa ammuntaa.
Isä veljineen menee linnoitustöihin. Kotona käydessään he kyselevät:” Vieläkö sinä Reetta soittelet sille juttukaverillesi?” Eilenkin soitin, mutta hän ei ollut kotona.
Touhua minulla riittää jokaisena päivänä. Uskalsin mennä yksin katsomaan pommisuojaa, jonka pappa on rakennuttanut kallion solaan noin puolen kilometrin päähän kotitalostani.
Nyt on sota syttynyt, näin aikuiset puhelevat kiihtyneinä. Minne se Reetta on menossa? No tietysti sotaa katsomaan. Olen pettynyt, kun pihalla ei ole mitään ihmeellisempää näkyvissä. Jospa se sota onkin siellä pommisuojan luona.
Näin miettien, menen riihen ohi ja laskeudun rinnettä alaspäin, samalla kuuluu äidin huuto: ”Mihin sinä Reetta taas olet
menossa, heti takaisin.”
Haloo, lopeta heti se sota, että pääsen isän kanssa hiihtämään. Mamma utelemaan, että mitäs se soittokaveri kertoi. Sanoi, ettei kukaan ole kuollut.
Naiset itkevät. Huovilan Uuno naapurista on kaatunut. Mitä tarkoittaa kaatuminen?
Minäkin olen kaatunut, mutta silloin vain
minä itkin. Äiti lupasi selvittää kaatumisen minulle,
sitten kun olen iso tyttö. Lisäksi äiti kertoi Uunon tanssineen hänen kanssaan häävalssin, kun isäni ei osannut
tanssia. Uuno oli isäni paras kaveri lapsuudesta asti.
Kuuluu hälytyssireenin ääni. Tulee hirveä kaaos, kun jokainen etsii vaatteita ylleen ennen pommisuojaan lähtöä. Äiti juoksemassa Tuula saaliin käärittynä toisessa ja Ritva toisessa kainalossa ja minä juoksen perässä kohti kallion solaa. Pian koko talon väki on siellä.
Lapsille on järjestetty nukkumapaikat penkille, mutta minä en suostu nukkumaan.
Pommien viiltävä ääni rikkoo
hiljaisuuden. Eihän vain kotiin osu. Näin ajattelen
peloissani.
Reetalla olisi nyt soiton paikka, porukka ehdottaa pommituksen tauottua. Kotiin mentyä heti soitan, näin lupaan.
Talo on säästynyt tuholta, mutta rantapelto on ”mullin ja mallin.” Aamulla menen Kyllikki-tädin kanssa katsomaan mitä pommitus on taas saanut aikaan. On ihmeellistä, kuinka talot ympäristössä ovat säästyneet tuhoilta, vaikka lähimpään taloon on vain muutaman sadan metrin matka.
Päivällä tulee tieto, että äidin sisko Eeva-täti on saanut sirpaleita vartaloonsa. Hänet on viety Kotkan sairaalaan. Hän oli ollut tulossa kotiin ilmavalvontatornilta ja oli sinne jo melkein ehtinyt, kun yllättäen pommikone oli yläpuolella ja sieltä ammuttiin häntä kohden. Ampujan kasvotkin tätini näki, sillä niin alhaalla kone lensi.
Haloo, haloo mitä sotaan kuuluu? Etkö jo voisi lopettaa, että isäkin pääsisi kotiin. Puhelun päätyttyä menen mamman luo ja kerron, että soittokaverini lupasi sodan loppuvan ja ensiviikolla miesten pääsevän kotiin.
On kulunut useita viikkoja viimeisestä kirjeestä, joka miehiltä on sodasta tullut.
Kaikki kulkevat rauhattomina. Kukaan ei osaa mihinkään työhön keskittyä. Iloisesti hypellen menen naisten luo sanoen: ”Kukahan se tuolta tieltä tulee, ihan sotast päin näyttää tulevan.” Naiset kiireesti juoksevat ikkunaan, mutta eihän sieltä ketään tule. Seuraavana päivänä postinhakija tuo ison nipun kirjeitä. Olivat matkalla jonnekin eksyneet.
Reetta olisi taas soiton aika. Näin kuulen monesta suusta sanottavan. Menen kaappiin, koputan seinään ja panen kädet rullalle suun eteen ja sanon.
─ Haloo, haloo onko
Molotovvi kotona?