Kuuntelen radiosta ohjelmaa, jossa ihmiset kertovat levyistä, joista he eivät luovu. Katson televisiosta Elämäni biisi ohjelmaa ja yritän arvata, mikä esitetyistä musiikkikappaleista on kunkin kisailijan valitsema. Ohjelman lopussa kisailijat paljastavat valintansa ja kertovat perusteet valinnalleen. Ihailen kummankin ohjelman osallistujien kykyä sanallistaa valintansa ja sen perusteena olleen kokemuksensa.
Olen matkustanut paikoissa, joissa erään matkaoppaan mukaan
olisi käytävä ennen kuolemaa, olen kiertänyt taidemuseoissa kotimaassa ja
ulkomailla, olen katsonut elokuvia, käynyt konserteissa, oopperassa ja
teatterissa, lukenut kirjoja, mutta vieläkään minulla ei ole sellaista
hurmioitumisen ja heikotuksen kokemusta, että henkeni olisi salpautunut ja sydämeni
hakannut. En ole sairastunut Stendhalin syndroomaan eli hurmioon taideteoksen
äärellä. Olen kyllä huokaillut taideaarteiden edessä ja potenut tunnepitoista
liikutustilaa.
Olen mennyt
erilaisiin kulttuuritilaisuuksiin virkistyäkseni. Korona-aikana mahdollisuudet
siihen ovat olleet vähäiset. Kirjojen lukemista koronakaan ei ole estänyt.
Kirjapäiväkirjaan olen merkinnyt, että olen lukenut joulukuun
alussa vuonna 2020 Joel Haahtelan pienoisromaanin Adélen kysymys. Lukutunnelmakohtaan
olen laittanut; melkeinpä haltioitunut, hieno lukutunnelma, sopiva luettavaksi
juuri ennen joulua. Kirjaston lukupiiriä varten olen lukenut kirjan uudestaan vuoden
2021 helmikuussa. Päiväkirjan kohdassa Lukutunnelma on merkintä; utelias, onko
kirja toisella lukukerralla kiehtova, kyllä!
Kirja kertoo keski-ikäisestä miehestä, kielitieteilijästä, joka
matkustaa ystävänsä kokemuksen innoittamana Pyreneille luostariin tutkimaan
tarinaa Pyhästä Adélesta, naisesta, joka 900 vuotta aikaisemmin selvisi
jyrkännepudotuksesta. Adéle teki sen jälkeen ihmeitä ja julistettiin myöhemmin
pyhimykseksi. Minäkertoja ottaa luostarissa selkoa itsestään, suhteestaan vaimoonsa,
poikaansa, menneisyyteensä. Kirjan teksti on kaunista kieltä.
Lumisade alkoi hetki sitten. Olen kuullut sanottavan,
että tähdet ovat enkelten sydämiä, jotka palavat heidän läpikuultavissa
ruumiissaan. Mutta pimeys on sammuneita sydämiä, joita on monin verroin
enemmän, ja siksi yössä on enemmän pimeyttä kuin valoa. Ja lumisade on
sammuneiden sydänten tuhkaa.
Minäkertoja istuu luostarin
kappelissa päivän yhdeksäntenä hetkenä, joka on pyhitetty kiitollisuudelle.
Palveluksen jälkeen muutamat luostariveljet jäävät viimeisiin lauluharjoituksiin
seuraavan päivän joulukonserttia varten. He esittävät konsertissa Palestrinan
ja Josquin des Présin jouluaiheisia motetteja.
Luostarin hiljainen elämä piirtyy eteeni rauhoittavana ja
elävänä. Kuulen kun mustapukuiset miehet laulavat koskettavasti Vanhan Valamon
luostarin kirkossa. He laulavat kielellä, jota en ymmärrä. On kesä vuonna 2008.
Näen neljä miestä laulamassa taitavasti Pyhän Eliaan kirkossa Jaroslavlissa. On
heinäkuu vuonna 2016.
On iltapäivä ennen joulua vuonna 2020. Olen saanut kirjan
luetuksi. Mieheni laittaa Spotifysta soimaan Palestrinan ja Josquin des Présin
musiikkia. Hämärtää, sytytän kynttilän, lumisade alkoi hetki sitten.
Helena Lindgren
23.10.2021