Sosiaalinen kidekone

Televisiota ei minun lapsuudessani vielä ollut, mutta meillä oli radio. TV ”keksittiin” Suomessa vasta vuonna 1955. Toki maailmalla televisioita oli jo 1930-luvulla, mutta meillä Lasse Pöysti juonsi ensimmäisen teekkareiden rakentaman televisio-ohjelman 24.5.1955. Minä oli silloin seitsenvuotias, mutta me saimme kotiimme TV:n vasta ollessani pitkälle toisella kymmenellä.

Mistä ei tiedä, siitä ei kärsi, sanotaan. Elimme aivan tyytyväisinä radiomme kanssa ja sitä kuunneltiin ahkerasti. Sodan jälkeen kansa janosi viihdettä ja seikkailuja uutisten ja aamuhartausten lisäksi. Parhaita ohjelmia olivat kuunnelmat ja jännityskertomukset. Ula-radiot paransivat kuuluvuutta ja äänenlaatua 50-luvulla, joten radion kuuntelu oli helppoa ja mukavaa.  Parhaiten muistan Baskervillen koiran, joka tuli jatkokertomuksena viikoittain, aivan kuten Kalle Kustaa Korkin seikkailut ja Hyvää päivää, nimeni on Cox!

Kun tuli Baskervillen koira -ilta, koko perhe kerääntyi olohuoneeseen radion ääreen äitiä ja isää myöten. Ohjelma alkoi ”matalalla, pitkällä, valittavalla äänellä, joka kiiri yli nummen. Se täytti koko ilman, mutta oli mahdotonta sanoa, mistä se tuli. Alussa se oli kuin kumeaa murinaa, mutta se paisui villiksi karjunnaksi. Sitten se vaimeni jälleen, ja vähitellen surullinen, väreilevä ulina hiljeni ja sammui.” Ulvonta oli ohjelman ”tunnari”, kuten nykyisin sanottaisiin. Se nosti meiltä karvat pystyyn ja tihensi jännitystä. Sitten alkoi jakso Arthur Conan Doylen kirjoittamasta Sherlock Holms -kuunnelmasta, jossa Dartmoorin nummilla asui valtava paholaismainen koira, joka tappoi ihmisiä.

Jakso jäi aina jännittävään kohtaan, niin että jäimme malttamattomina odottamaan seuraavan viikon jaksoa. Tunne oli yleinen, sillä kun Baskervillen koira alkoi radiosta, pihat tyhjenivät lapsista ja kaupat asiakkaista! Näitä radiokuunnelmasarjoja seurattiin kuten televisiosarjoja nykyään.

Kun sitten 1960-luvulla olohuoneeseemme kannettiin televisio, loppui radion kuuntelu kuin seinään. Näin jälkeenpäin ajatellen se oli suuri vahinko, sillä radio ei hallitse huonetta niin kuin elävä kuva. Kuunnellessamme teimme samalla käsitöitä ja vähän juttelimmekin. Radio on mielestäni sosiaalisempi kone kuin televisio.


Marketta Isotalo
2022

 


Takaisin tarinoihin