Sotainvalidi

Niilo istuu seinänvieripenkillä tuvan ikkunan edessä ja tuijottaa ilmeettömänä eteensä. Iida-vaimo touhuaa hellan ääressä ja pitää silmällä lattialla leikkiviä pieniä kaksostyttöjä. Anoppi on jäänyt istumaan ruokapöytään. Ulkona yltyvä tuuli ujeltaa äkkiä ikkunanpuitteissa. Niilo päästää pelästyneen huudon ja syöksyy mahalleen lattialle. Pikkutytöt säikähtävät ja purskahtavat itkuun. Mies nousee lattialta vihaisen näköisenä, ryntää ulos ja paukauttaa mennessään ovea kiukkuisesti.

- Tämmöiseksi on meidän elämä mennyt, Iida sanoo. Hän ottaa kaksoset syliinsä ja istuutuu äitiään vastapäätä tuvan pöydän ääreen. -Samanlainen se on ollut paluustaan asti. Ei puhu juuri mitään, eikä aina vastaa kysymisiin. Työt eivät suju, se väsyy tunnissa ja käy pitkäkseen hevosen kärriin tai pellon laidalle. Naapurista piti pyytää miehet tekemään kevättyöt. Minä en pellolle ehdi, kun on nuo lehmän kantturat. Ja sisätyöt ja pienet lapset. Yöllä se huutaa unissaan, kiroaa niin että lapset heräävät ja alkavat itkeä. Välillä se huitoo käsillä ja jaloilla. Minulla on kyljet ja reidet ihan mustelmilla. Minä vaan mietin, että miten tässä pärjätään. Ei vieraita voi ottaa jatkuvasti miesten töihin.

                     

Nuori mies istuu kuskin pukilla ja ohjastaa hevostaan öisellä metsätiellä. Polvilla poikittain on Pystykorva-kivääri ja manttelin taskussa kourallinen lisäpatruunoita. Milloin hän on saanut viimeksi nukkua kunnolla? Väsymyksestä huolimatta hän tähyilee tarkasti ympärilleen ja kuuntelee metsän ääniä. Täysikuu luo vaihtuvia varjoja metsään. Desantteja liikkuu linjojen tällä puolen viikoittain.

Tämä on tähän mennessä suurin kuorma jäätyneitä sankarivainajia, jonka nuori mies on tuonut etulinjasta. Hän hätkähtää, kun tuntee jonkun koputtavan selkäänsä, säntää kauhuissaan seisaalleen ja on vähällä lähteä juoksemaan metsään. Kovasti ponnistellen hän saa hillittyä itsensä ja palaa ruumiskuorman ääreen. Etummaisten vainajien alla on mies, joka liikuttaa kättään ja ynisee hiljaisella äänellä.

Nuori mies kiskoo vainajia reestä ja heittää ne tien sivuun, kunnes saa elossa olevan sotilaan esille. Hän asettelee reppunsa haavoittuneen pään alle, nousee rekeen ja hoputtaa hevosensa raviin. Joukkosidontapaikalle on puolen tunnin matka. Haavoittunut on tajuton, mutta selviytyy perille hengissä. Mies palaa takaisin metsätielle ja lastaa lumipenkkaan heittämänsä vainajat uudelleen kyytiin.

Huoltokeskuksessa hän purkaa lastinsa vajaan ja kömpii puolijoukkuetelttaan omalle paikalleen. Aamuun on muutama tunti ja mies on umpiväsynyt, mutta nukahtaminen on vaikeaa. Unessa kummittelevat vainajakuormat, silpoutuneet sotilaat ja metsässä vaanivat viholliset. Hevosmiesten teltassa herää monta kertaa yössä toisten kauhunhuutoihin. Ja omiin.

- Niilo, navetasta alkavat heinät loppua. Käytkö sinä niitä hakemassa metsäniityn ladosta.

Niilo lopettaa viikatteen liippaamisen, tyrkkää pitkän terän seinälaudan rakoon ja työntää liipan takataskuunsa. Hän hakee tuvasta metsästyskiväärin ja muutaman patruunan. Ulkona vaimo on pysähtynyt keskelle pihaa ja laskenut vesisankot maahan. Hän seuraa vaitonaisena miehen touhuja. Niilo palaa tallista hevosen kanssa, valjastaa sen heinäkärrin eteen ja heittää kiväärin rattaille.

- Ei siellä enää ole desantteja, sota loppui kymmenen vuotta sitten, vaimo sanoo. -Et sinä tuota kivääriä enää mihinkään tarvitse.

- Ladon alla pesii kettuja. Minä ammun niitä, jos näen, Niilo vastaa ja maiskauttaa hevosen liikkeelle.

Nuori mies pakkaa ammuslaatikoita rekeen varikkoalueella. Juntunen ja Laatikainen ovat ajaneet omat hevosensa samaan riviin ja hikoilevat omien taakkojensa kanssa. Kun kuormat on tehty, miehet nousevat ohjastajan pukille. Samalla hetkellä metsänreunan takaa ilmestyy lentokone ja hevosten edessä räjähtää.

Miehen silmissä sumenee hetkeksi. Kun hän nostaa päätään, hän näkee edessään kolme kuollutta hevosta ja sivuillaan Juntusen ja Laatikaisen rikki repeytyneinä. Jostakin syystä on aivan hiljaista. Vain jokin vaimea jyskytys kuuluu jostakin. Nuori mies pelkää lentokoneita tulevan lisää. Hän nousee reestä ja juoksee metsään. Jytinä ei lakkaa, joten hän juoksee yhä pitemmälle.

Mies herää sairaalasängyssä ja yrittää liikkeelle, mutta jalat eivät kanna. Lääkäri ja hoitajat käyvät vuorotellen kyselemässä hänen asioistaan. Mies ei osaa vastata. Mielessä on vain ruumiskasoja, vaanivia vihollispartioita ja pommittavia lentokoneita.                  

Seuraavana päivänä on sotilaspoliisin kuulustelu: oliko hän pakenemassa rintamalta, kun hänet löydettiin metsästä. Mies ei ymmärrä. Hän tuijottaa eteensä ja vapisee kauttaaltaan. Sairaanhoitaja ottaa miehen päivittäin puhutteluun ja yrittää herätellä hänessä sankarihenkeä. Pakoon ei saa lähteä. Ei saa antaa periksi, vaan on seisottava urhollisesti isänmaan ja kotirintaman turvana.

 Nuori mies palautetaan kenttäsairaalasta takaisin yksikköön, varikon apumieheksi. Hän on edelleen sekaisin, pelästyy outoja ääniä, huutaa unissaan, valvoo ja valvottaa muita miehiä. Maaliskuussa tulee rauha. Kesällä miehelle järjestetään jälkitarkastus, jossa hänet vapautetaan palveluksesta henkisen vajavuuden vuoksi.

Vanha mies köntystää pihan yli talliin, valjastaa hevosen työkärrin eteen ja kipuaa pukille. Vaimo huutaa talon rappusilta:

- Niilo, mihin sinä olet lähdössä. Kuorma-auto tulee tunnin päästä ja tavarat on melkein pakattu. Ettet myöhästy muuttokuormasta.

Niilo ei vastaa, vaimo on liian kaukana eikä hän jaksa huutaa. Mies läiskäyttää hevosta ohjaksilla ja kääntää ruunan käymäjalkaa metsätielle. Kuusikossa hän kaivaa sammalen peittämästä onkalosta raskaan, öljykankaaseen käärityn paketin. Vaivoin hän saa hiisattua laatikon kärreille. Hän ohjastaa hevosen nevan laitaan ja upottaa laatikon suohon.

Talvi- ja jatkosodan aikana traumaperäinen stressihäiriö oli tuntematon diagnoosi. Raskaiden kokemusten aiheuttamia psyykkisiä oireita ei pidetty sodasta johtuvina, vaan niiden syyksi katsottiin sairastuneen henkinen vajavuus. Tilaa hoidettiin mm. puhutteluilla, simputuksella ja naispuolisen hoitohenkilökunnan pitämillä kannustuskeskusteluilla. Vaikeissa tapauksissa käytettiin sähkö- ja insuliinisokkihoitoa. Oireiden aiheuttamaa työkyvyttömyyttä ei korvattu eikä tilaa pidetty sotainvaliditeettina. Henkinen vajavuus -diagnoosin häpeäleima on säilynyt nykyaikaan asti.

Antero Heikkinen 

2019

Takaisin