Inkeri istui mietteissään pirtin seinänvieruspenkillä ja katseli ikkunasta ulos. Oli menossa puolisen jälkeinen lyhyt lepohetki ennen maatalon töiden jatkumista. Inkeri mietti ankarasti tulevaisuuttaan. Valkolakin hän oli saanut viime keväänä ja nyt olisi aika miettiä, mitä tekisi elämässään. Uskaltaisiko kysyä isältä, saisiko hän lähteä Helsinkiin yliopistoon opiskelemaan? Olihan Jaakko-velikin saanut lähteä.
Kesken
mietteidensä Inkeri huomasi isän astuvan pirttiin pieniltä päivänokosilta. Nyt
kannattaisi varmaan kysyä asiaa, kun isä oli kylläinen ja levännyt.
- - Isä, olisiko sinulla hetki aikaa
jutella? Katsos kun olen vähän ajatellut, että haluaisin lähteä opiskelemaan
Helsingin yliopistoon. Olisiko se mahdollista?
Kalle-isän
kasvoille levisi hämmästynyt ilme ja hän raapi mietteissään päätään.
- - Onko se nyt aivan välttämätöntä?
Auttelisit nyt äitiä täällä kotona, kun Irja ja Helmikin ovat jo poissa kotoa
ja Jaakko opiskelee Helsingissä. Opiskelu tietää paljon rahanmenoa ja toisen
lapsen opintojen kustantaminen on jo liikaa. Eiköhän, Inkeri, katsota asiaa
uudelleen, sitten kun Tytti kirjoittaa ylioppilaaksi. Eihän siihen ole kuin
neljä vuotta. Silloin Jaakko olisi jo valmis ja te tytöt voisitte asua yhdessä
ja tasata näin kustannuksia.
Inkeri oli
syvästi pettynyt. Hän ajatteli katkerana, että isä valitti aina rahapulaa. Mitä
hän nyt tekisi täällä Sahalahdella vielä neljä vuotta? Muut sisarukset saivat
elää omaa elämäänsä muualla ja hänen piti homehtua täällä pikkukylässä,
Pari vuotta
myöhemmin Inkeri istui jälleen samalla pirtin penkillä. Nyt nuoren naisen
ajatukset olivat vielä synkeämpiä. Koko syksyn oli liikkunut huhuja
Neuvostoliiton ja Suomen välien kiristymisestä ja sodan uhka leijui ilmassa.
Marraskuun 30. päivänä sitten NL julisti Suomelle sodan ja maassa alkoi
välittömästi liikekannallepano. Naapurin Marttikin joutui lähtemään rintamalle.
Inkeri muisti heidän ensi kohtaamisensa Sahalahden tanssilavalla. Inkeriä oli
tullut hakemaan tanssiin pitkä, tumma poika, jolla oli ilkikuriset silmät.
Poika pyöritti Inkeriä niin vinhasti, että ihan pää meni sekaisin. Pyörällä
päästään Inkeri oli ollut sen jälkeenkin. Kahden vuoden aikana nuoret olivat
rakastuneet, kulkeneet kaikkialla yhdessä ja lopuksi kihlautuneet. Vanhemmatkin
olivat iloinneet hyvästä, oman kylän sulhasesta.
Inkeri oli
saattanut Martin Kangasalan asemalta rintamalle lähtevään junaan. Inkeristä
tuntui kuin sydän olisi revitty hänen rinnastaan. Millä hän nyt kestäisi
tulevat kuukaudet, jolloin pitäisi joka päivä pelätä Martin puolesta?
- - Kuule äiti, minä haluaisin lähteä lotta-kurssille
ja ryhtyä sairaanhoitoapulaiseksi. Luin juuri lehdestä, että uusi kurssi alkaa
kahden viikon päästä. En kestä olla kotona toimettomana, kun Martti asettaa henkensä
alttiiksi joka päivä. Minäkin haluan tehdä osani sotaponnisteluista, virkkoi Inkeri eräänä päivän kesken
leipomisen.
Äiti meni
surullisen näköiseksi, mutta lupasi sitten puhua Kalle-isän kanssa. Äiti
ymmärsi, kuinka vaikea tyttären oli vain olla j odottaa. Niinpä sitten parin
viikon kuluttua Inkeri pakkasi laukkunsa ja matkusti lottakurssille. Hän sai
lääkintälottakoulutuksen ja kesällä 1941 jatkosodan alettua hänet komennettiin
Pikonlinnan sotasairaalaan Tampereelle. Pikonlinna oli ollut siihen asti
keuhkotautiparantolana, mutta se muutettiin sotasairaalaksi vuosiksi 1939 - 44.
Inkeri oli
onnellinen, kun hänellä oli paljon tekemistä. Silloin ei ehtinyt liikaa
ajatella Marttia. Kirjeet lentelivät kuitenkin ahkerasti rintaman ja
sotasairaalan välillä. Oli helpotus saada aina kirje Martilta, koska tiesi,
että ainakin vielä mies oli elossa.
Samoihin
aikoihin, kun Inkerin nuorempi sisar, Tytti, kirjoitti ylioppilaaksi Jämsän
lukiosta 1942, todettiin Inkerissä tuberkuloositartunta. Sitä yritettiin ensin
hoitaa sotasairaalassa ja kotona, mutta huonoin tuloksin. Sitten Inkeri pääsi
Tanskan Suomelle antaman sota-avun piiriin ja hänet lähetetiin Tanskaan
keuhkotautiparantolaan. Siellä Pohjois-Jyllannin meri-ilmastossa ja Skfrpingin kaupungin kansallispuiston
raikkaassa ilmanalassa Inkerin tuberkuloosi parani
Parantolakuukausien
aikana Inkeri oli ystävystynyt monen potilaan kanssa ja haikea oli lähteä
takaisin sota-Suomeen. Kun pitkä ja vaivalloinen kotimatka oli lopussa ja
bussin ikkunasta alkoi näkyä Iso-Mattilan portti ja isä ja äiti seisomassa sen
edessä, tuli Inkerille lämmin olo. Oli ihana tavata taas oma perhe ja ehkä
Marttikin pääsisi kohta lomalle rintamalta. Äiti ja isä eivät näyttäneet
kuitenkaan niin iloisilta, kuin olisi luullut. Äiti hätisti nopeasti Inkerin
pirttiin ja sanoi kahvipöydän olevan valmiina. Inkerillä olisi varmaan nälkä
pitkä matkan jälkeen. Siinä kahvipöydän ääressä isä sitten kertoi Martin
kaatuneen rintamalla viikko sitten.
Inkerin ympäriltä hävisi ulkopuolinen maailma. Hän käpertyi sisäisen tuskansa ympärille:
- Ei Martti, ei minun lempeä rakas Marttini! Se ei voi olla totta! Mitä minä teen yksin elämässä ilman häntä?
Viimeinen ajatus, joka lävisti Inkerin tajunnan ennen hänen pyörtymistään oli:
- Minä en mene koskaan naimisiin. Martin veroista ei tule toista!
Marketta Isotalo
2025