”Lien yksin, on kuin tähtiyössä taas/ sun suutelisin tummaa kiehkuraas.” Nostan katseeni kirjasta. Otto Mannista taas tänä iltana. Viimeisenä yhteisenä syntymäpäivänä mieheltäni lahjaksi saamani runon ennakoivat loppusäkeet. Annan ajan pysähtyä kuin virtuoosimaisen konsertin jälkeen ennen pakahduttavan musiikkielämyksen purkautumista raikuviin suosionosoituksiin ja bravo-huutoihin. Annan elämäni parhaiden muistojen kietoutua ympärilleni, täyttää mieleni, ja kaipauksen häivähtää sinisenä, niin sinisenä, tummista varjoista vapautettuna.
Olen löytänyt uudelleen vanhojen runonmestareiden äärelle.
Nyt kun on aikaa. Kun levollisuus ja rauha ovat pysähtyneet kumppaneikseni. Nyt
minulla olisi aikaa antaa rakkautta läheisilleni, nyt olisi aikaa rakastaa. Vaikka
ymmärrän, että menneet ovat menneitä, ja että jokainen ihminen on kuitenkin
ensikädessä itse vastuussa omista teoistaan ja ratkaisuistaan, kannan illan
hämärtyvinä hetkinä syyllisyyttä kiireistäni ja mukamas-kiireistäni. Jos olisin
pysähtynyt oikeaan aikaan, kuunnellut ja auttanut, olisin ehkä voinut pelastaa
jotain niistä parhaimmista hetkistä jaettavaksi tähän elämän sykkeen
vaimenevaan kauteen.
Sade rummuttaa ikkunalautaa ja viima piiskaa kaljuiksi riipiytyneitä
koivunoksia katulampun kylmässä valossa. Tuuli vinkuu keittiön
ilmanvaihtokanavissa. Takkatuli on hiljennyt hiillokseksi.
Nousen samettisen laiskanlinnani sylistä, jätän kirjan
avoimeksi pyöreälle sivupöydälle, isäni vanhalle tupakkapöydälle, ja hipsuttelen
villasukkajalassa levyhyllyn ääreen. Fanny havahtuu, ravistautuu hereille ja
tassuttelee jalkojeni viereen. Se kallistelee päätään ja katsoo minua silmiin. Valitsen
lempeää musiikkia, tuttua ja turvallista, lohduttavaa ja lämmittävää. Työnnän levyn
soittimen uumeniin ja säädän äänen voimakkuuden tähän tunnelmaan sopivaksi. Huojahtelen
verkkaisesti Liztin Nocturnojen tahtiin ja käyn kohentamassa takan hehkuvaa
hiillosta. Kaadan itselleni pienen lasillisen sherryä ja laskeudun takaisin
tuolini uumeniin.
Kurkotan jalkojeni juureen, lasken käden Fannyn
pehmeäkarvaiselle päälaelle ja silitän hellästi. Fanny uikahtaa hiljaa ja
korjaa varovasti asentoaan, mutta huokaisee sitten tyytyväisenä eikä anna
kosketukseni häiritä iltauniaan.
Kun Henna tulee huomenna hakemaan minua kampaajalle,
pukeudun syntymäpäivänäni parhaimpiini.
Mekko roikkuu jo makuuhuoneen vaatekaapin edustalla – helmenharmaa
mekko, ohuen ohutta villaa. Ompelija on luonut Kiinasta tuomastani kankaasta
yksinkertaisen tyylikkään puvun, jossa minun on hyvä olla, ja sen seuraksi
pitkän värikkään silkkihuivin. Tummanharmaat tukevat avokkaat ja niihin
sointuva silkkinen pikkulaukku korostavat vaaleaa asuani. Sepolta häälahjaksi
saamani hopeiset korvakorut ja rannerenkaan olen varannut lipaston päälle
samettiliinalle, samoin työntekijöiltäni tilitoimiston myymisen yhteydessä
saamani hopeisen Kalevala-rintaneulan.
Huomenna olen valmis taas kohtaamaan pikkukaupunkimme
kermaa, hymyilemään ja vastaamaan nokkelasti tervehdyksiin ja onnittelupuheisiin,
kohottamaan lasini, kostuttamaan huuleni sen kuplivaan nesteeseen. Illalla
jaksan vielä tanssia entisten asiakkaitteni, kaupungin päättäjien ja jo melkein
unohtuneitten ihailijoitteni kanssa, viemään roolini tarmokkaana ja
menestyneenä tilitoimiston Mirkkuna.
Mutta tänään olen yksin, kaadan itselleni toisen sherryn ja
avaan vanhan valokuva-albumin.
Suntioinen Sirpa
Syksy 2023