Pieni tyttö Elli oli viimein päässyt rajan ylin Syväänoroon.
Suomalaiset olivat tehneet venäläisten kanssa sopimukseen rajaylityspaikan
aukaisemisesta.
Tyttönen Elli oli tullut sukulaisten kanssa Parikkalan
kirkolta seitsemän kilometrin matkan Joukion kylään Syväänoroon. Elli oli nyt
lapsuusmaisemissa, vaikka oli kahdeksankymmentä vuotta täyttänyt. Hänen setänsä
oli asunut tässä talossa, jonka pihassa he nyt ovat. Talo on harmaantunut ja
jotenkin luhistunut. Syyskuussa vuonna 1944 se oli ollut vähän keskeneräinen.
Elli katseli rappuja. Ne olivat samat hirsipölkyt joilta Maria-mummo putosi ja
mursi kätensä.
Muuta Elli ei muista tästä talosta. Junarata on ihan pienen
töyryn yläpuolella. Siinä oli vasikka jäänyt junan alle. Rataa myöten
käveltiin. Joinakin vuosina kuljetettiin kerma-astioita sitä kautta noin
kilometrin tai kahden päähän suvun toiselle tilalle Mökinmäelle. Elli halusi lähteä kulkemaan tämä matkan. Henrik hänen
vanhin lapsenlapsensa lähti mukaan. Poika
on hyvä suunnistuksessa ja kartanluvussa. He lähtivät kulkemaan. Toiset matkalaisista menivät autolla.
Matka sujui hyvin, vaikka pitikin siirtyä sivuun junan
tullessa. Elli muisti kulkeneensa äitinsä samalla tavalla radalla yli
setsemänkymmentäviisivuotta aikaisemmin. Silloin oli askel lyhyt pienille
jaloille ja vähän pelottava. Nyt askel oli pitempi, mutta vähän kömpelömpi. Hän
kuitenkin nautti kulkemisesta ja siitä lapsenlapsensa seurasta, että oli saanut
pojan innostumaan kävelystä.
Elli ei tiennyt tarkalleen milloin heidän pitää poistua
radalta, mutta olihan heillä kartta.
Siitä riihen nurkalta he tulivat tielle. Se oli vain melkein
näkymätön polku. Riihestä ei ollut tallella kuin muutamia hirsiä.
Talo häämötti jo ja muu seurue oli pihassa. Kenellekään
toisilla ei ollut paikkaan muistikuvia tai kiinnekohtia. Elli oli tämän suvun
vanhin. Niin Inkeri-serkku sanoi isänsä hautajaisissa.
Ei tässäkään talossa ollut sillä hetkellä asukkaita. Elli
muisti huonejärjestyksen , ei juuri muuta.
Pihalla oli suuri kivi, jolla pieni tyttö ratsasti. Suuri
kuusikin oli vielä tallella. Sen juurella asusti kana ja kukko. Eräänä aamuna
tytölle kerrottiin kanan hävinneen. Arveltiin kanahaukan vieneen. Kukolla oli
kova hätä.
Navetassakin
käytiin. Siellä oli luhistuneita lehmien parsia, mutta juomakupit olivat vielä
paikoillaan. Ei ollut suurta härkää, jolla oli rengas nenässään. Sitä ärsytti
Ellin punainen takki ja se alkoi kuopia jalallaan möyryten silloin kymmeniä vuosia
sitten.
Vähitellen lähdettiin Kurkijoelle Sorjon kylää kohti. Henrik
ja Elli lähtivät nytkin kävellen. Elli
halusi nähdä oliko matkan varrella vielä Matikaisen ja Forsman talot. Eihän niitä ollut, mutta hyvää oli kulkea se matka Sorjon
asemalle. Pienet olivat muistot Ellille
Syväorosta Sorjoon, mutta tärkeät. Ei hän ollut vielä elämästä kylliksi saanut
vielä. Tätä teemaa pohdimme matkakaverini kanssa viime matkalla Äkäslompolassa.
Elli oli elämänhaluinen kahden evakkomatkan tehneenä ja monessa kulkeneena.
Entäs jos syntymäkoti ei olisi jäänyt rajan taakse, asuisiko Elli
kansanvälisessä suomalaisessa Viipurissa. Kuka asuisi Syvässäorossa Kopraojan
tilalla.
Näin aprikoidessa tultiin Sorjon asemalle. Ei Elli muistanut enempää Syväoron Kopraojalta. Oli
hyvä nähdä nämä paikat.
Maija Silmärinen