Maaliskuun puolivälin aurinko, niin väkevä, niin hehkuva, niin houkuttelevasti poskia kutitteleva. Istun mökin kuistilla korituolissani koroketyynyjen varassa kaakaotani Hercule Poirot’n tapaan siemaillen. Takana neljä viikkoa tikkien suihkuttelua ja särkylääkeannosten pienentämistä, löysien trikoohousujen ja villasukkien pukemisen opettelua, erilaisten apuneuvojen käytön hyväksymistä ja avun pyytämistä, yhdellä ja samalla kyljellä nukkumista. Neljä viikkoa sitkeää köpöttelyä kyynärsauvojen avulla ensin sisällä, sitten pihalla ja lopulta yhä pidempiä, yhä reippaampia lenkkejä metsäautotiellä.
Mutta tänään, tänään aurinko kutittelee poskiani, saa silmäni siristymään ja suuni vetäytymään päättäväiseksi viivaksi.
- Oletko nyt ihan varma? mies kysyy, mutta ei - ilmeeni havaitessaan - jää odottamaan
vastausta, vaan hakee mononi ja lupaa sitoa niiden nauhat. Hän äheltää hetken hankalassa asennossaan. Ei saa heti nauhoja tarpeeksi tiukalle ja joutuu aloittamaan alusta. Vielä toiset rusetti varmistamaan, että nauhat eivät aukea. Nyt ne tuntuvat tarpeeksi napakoilta.
Tallustan reippaasti sauvoineni alas rantaan, varon liukkaita mononpohjia. Vaihdan kyynärsauvat suksisauvoihin, sovittelen monot siteisiin ja katson kiitollisena, kuinka mies kumartuu painamaan siteet kiinni. Seison hämmentyneenä kimaltavan hangen keskellä. Annan auringon lämmittää kasvojani ja suljettuja silmäluomiani, kun mies varustaa itsensä hiihtokuntoon. Lumi monojeni ja suksieni päällä sulaa pieniksi vesinoroiksi. Nostan sauvat ilmaan, kuuntelen tasapainoa, notkistelen polviani, jännitän pakaralihaksia. Otan sauvat tuekseni ja nousen muutaman kerran päkiöilleni.
Mies katsoo taakseen.
- Miltä tuntuu? Arvaatko lähteä? Mitä lääkäri tähän sanoisi?
- Hyvältä tuntuu! Tutulta! Menoksi!
Työnnän sukset liikkeelle, lyhyitä varovaisia vuoropotkuja – ehkä ei kuitenkaan potkuja, vaan jalkojen vähäistä liikuttelua. Jäällä on vain muutama sentti lunta, joten voin hiihtää mistä haluan. Mies tarkkailee vierestä menoani, ja vetäisee luistelutyylillä ympyröitä selälle päin.
- Hienostihan se sujuu, hän kannustaa. Pitkällekö jaksat?
Suunnistan kaislikon reunaa pohjoiseen, josko ihan naapurimökin rantaan asti. Mutta sehän on aivan liian lähellä. Ehkä seuraavan naapurin kohdalle. Tai seuraavan…
Lämpö leviää hartioihin, hymy huuliin ja puna poskille. Jalat muistavat tehtävänsä, löytävät rytmiä, yrittävät niitä potkuja. Jaksan neljännelle mökille asti.
- Tämä on ihanaa! huudan miehelle, joka on aivan siinä vieressä. Tämä on onnea!
Kilometrin lenkki! Ja huomenna uudelleen! Ja pidemmälle! Nyt toipuminen alkaa!
Sirpa Suntionen
2022
Takaisin tarinoihin