Seppo räpsyttää silmäluomiaan, tai ainakin siis sitä näkevän silmän luomea. Toinen luomi värähtelee vaisusti siteiden alla. Hän kääntää päätään kohti sälekaihtimin suojattua ikkunaa ja aistii talvisen harmauden. Vasen käsi tarttuu yöpöydän mehulasiin ja saa pillin osumaan siteiden keskelle jätettyyn aukkoon. Mehu on oikeastaan ällöttävän makeaa, mutta muutakaan ei ole tarjolla. Kauanko tätä on jo jatkunut, viikon ainakin. Ja jatkuisi ja jatkuisi.
Sitten hän jää tuijottamaan katossa harvakseltaan pientä
punaista valoa vilkuttavaa palohälytintä. Mieleen nousee kuva rautakaupasta, samanlaisesta
hälyttimestä, samanlaisesta vilkusta. Sieltä kaupungin ainoasta kunnon
rautakaupasta. Sieltä, jossa myyjä nosti kiiltäväpintaisesta pahvilaatikosta tiskille
paketin sivussa olevan kuvan mukaisen naulaimen. Myyjä toimi samoin kuin
televisiomainoksessa, mutta ei hymyillyt, kuten mainoksen mies hymyili.
Silläkin oli varmaan ollut huono aamu, ei jaksanut hymyillä.
Niin kuin Sepollakin oli ollut. Mirkku oli taas huomauttanut
pirullisen terävästi saunan pukuhuoneen paneloinnista. Sen olisi jo pitänyt
olla valmis ja kuitenkin paneelit lojuivat edelleen valmistajan muovikääreissä
pukuhuoneen lattialla. Vanhat paneelit Seppo oli sentään saanut revittyä irti
ja vietyä kierrätyskeskukseen. Ei niitä lakattuja paneeleita voinut saunan
uunissakaan polttaa. Seinän karhea rappaus irvisteli monesta kohden. Olisi
pitänyt hioa ensin. Hiomakone makasi pukuhuoneen penkillä, laippa puuttui. Ei
tullut ostettua sitä edes samalla kertaa naulaimen kanssa. Oli pitänyt tehdä
eri reissu mokoman takia.
-
Tämä se on tehokas peli. Tällä naulaat paneelit
hetkessä ja sopii siihen isommatkin naulat. On niin kun melkein ammattimainen. Et
tarvii ostaa akkujakaan, kun sulla on jo Makitan akut siihen sahaan. Tämä
tarvii kuitenkin vain yhden akun kerrallaan.
Vihreänsininen kulmikas naulain, jalkapallostadionin
katsomon mallinen, mustat yksityiskohdat, musta ’Makita’ leveimmällä kohdalla.
Kuminen pehmike kädensijassa, naulakotelo, akkuistukka. Myyjä käänteli laitetta
käsissään.
-
Tällä sä naulaat mitä vaan, myyjä vielä heitti,
kun teippasi kotelon takaisin kiinni ja tyrkkäsi maksukuitin käteen.
Hyvinhän se toimikin. Pukuhuone tuli lopulta paneloitua ja
piha-aita korjattua. Mirkkukin oli ollut tyytyväinen. Mutta sitten pomo oli
alkanut töissä vinoilemaan. Seppo myöhästeli pariin kertaan, vaihteli vuorojaan
moneen otteeseen. Sitten oli se hankala asiakas. Akka, jolle ei kelvannut
mikään. Huoneen ikkuna oli sisäpihalle, aamupalalla ei ollut maustamatonta
vihreää teetä, respasta ei saanut bussiaikataulua, illallisella ei ollut täysin
vegaanista vaihtoehtoa, avaimenluovutus oli hidasta. Seppo ei lopulta malttanut
olla näyttämättä mieltään ja päästi ’näkemiin’ sellaisella äänellä, että
asiakaskin ymmärsi sen loukkaukseksi. Reklamaationhan se nainen osasi hyvin
tehdä. Niin meni avoimena ollut vuoroesimiehen paikka toiselle, myöhemmin
aloittaneelle pojanklopille, jees-miehelle, hännystelijälle.
Aamulla Mirkku oli sitten taas muistanut muistuttaa Sepon
kotityöviikkovuorosta. Koti oli imuroimatta, keittiö pesemättä ja
järjestelemättä. Keskustelu oli muuttunut riidaksi, äänet kohonneet,
kiristyneet. Oli puhuttu kiivaasti ja pidetty merkityksellisiä taukoja, kylmää
hiljaisuutta. Aterimia oli kolisteltu tarpeettomasti. Kahvimuki oli paiskattu
pöydälle niin, että loput kahvit olivat pärskähtäneet liinalle. Lopuksi leivänpaahtimen
murukotelo putosi Sepon käsistä lattialle ja leväytti täytteensä pitkin pöydän
ja kaappien alusia. Seppo oli paiskannut paahtimen murujen perään. Mirkku oli käännähtänyt
nopeasti kannoillaan, painunut toimiston puolelle ja sulkenut välioven takanaan
korostetun huolellisesti ja kolisuttelematta.
Ei ollut siis sekään aamu sopiva rahoista Mirkun kanssa
puhumiseen. Pitäisikö soittaa töihin, että on sairastunut. Mutta pomo kuitenkin
vinoilisi, etkö jaksa, onko kankkunen. En minä muuten sinua enää pitäisi, mutta
Mirkun takia. Jos taas menisi töihin, niin työkaveri tinkaisi niitä rahoja,
peleihin vipattuja lainoja, jotka olisi pitänyt maksaa takaisin jo pari viikkoa
sitten. Tai soitan Mirkulle, se oli jo uhannut. Mirkku ja Mirkku. Kaikki tuli
Mirkun kautta tai Mirkun takia.
Seppo jäi kotiin. Kaapissa oli puolikas pullo jallua ja
kokonainen kossu.
Tuskinpa se myyjä kuitenkaan oli tarkoittanut ’kaikella’
sitä, mihin Seppo naulainta lopulta oli käyttänyt. Vaikka ei se toiminut niin,
kuin Seppo oli toivonut. Sarjatulta sillä ei saanut kunnolla ammuttua. Ja nyt
sitten lojutaan tässä. Eihän huonoilla vehkeillä kuin teloo ittensä, oli joku
rakennusmies työpaikalla vitsinä heittänyt. Teloo ittensä. Siihenhän sitä nyt
oli päädytty, lojumaan telottuna sairaalan sängyssä huonon vehkeen takia. Eikä
ollut tullut käytettyä edes tarpeeksi isoja nauloja. Kitumista riitti.
Velka oli edelleen maksamatta, vai oliko kaveri jo soittanut
Mirkulle. Eikä kai tällaista naamasta arpista ja paikkailtua kukaan enää hotellin
respaan töihinkään ota. Edes Mirkun vuoksi. Seppo sulki silmänsä ja yritti
nukkua. Kohta olisi keskusteltava taas sen tekopositiivisen psykologin kanssa.
Sirpa Suntioinen
14.3.2023