Mirkku istuu olohuoneen sohvalla. Pihalta ja kadulta vilkkuvat siniset valot pyyhkivät seiniä vastakkaisista suunnista. Huoltomies on hänet siihen sohvalle tuonut, kainaloista kannatellut. Toinen kenkä on jalassa, toinen kumollaan eteisen matolla. Silmät alkavat räpsyä valokiilojen tahtiin.
Hän istuu sohvalla, kuulee ensihoitajien ja poliisien
liikkeitä ympärillään, matalaa päättäväistä puhetta, työpukujen kankaiden
kahinaa, huoltomiehen työkalulaukun kolahduksia, ensiapulaukkujen rapinaa. Hän
näkee vessan verisen lattian ja sikiöasentoisen Sepon, vaikka ne ovat
kuolleessa kulmassa, juuri niin, kuolleessa kulmassa. Hän näkee ne silloinkin,
kun silmät ovat kiinni. Erityisesti silloin. Hän kuulee Sepon urinaa. Mutta hän
ei jaksa reagoida, hän ei jaksa puhua, ei nousta seisomaan, ei organisoida.
Hän ei tunne itseään Mirkuksi. Hän tajuaa istuvansakin eri
tavalla kuin koskaan ennen, kuin äiti sinä aamuna, kun isä kuoli
sydänkohtaukseen, kädet hameen helmassa löyhästi toistensa ympärillä. Sinisen
valon välähdyksissä. Tahdottomana ja osaamattomana. Vailla omaa tahtoa, vailla
voimia, vailla ymmärrystä. Hän näkee itsensä äitinään, miehensä menettäneenä.
Mutta Mirkku on yksin. Vierellä ei ole kaksitoistavuotiasta
toimentyttöä, isin tyttöä, Mirkkua, joka oli oppinut isältä asioiden
suunnittelemisen ja järjestelemisen. Sitä nuorta Mirkkua, joka tuolloin otti
ohjat, joka keräsi pienemmät sisarukset luokseen, katsoi vaatteet päälle,
leipäpalat käteen ja saattoi naapurin tädin hoivaan. Joka soitti äidin
sisarille ja pyysi tulemaan. Ja keitti vielä kahvit tulijoille.
Mutta leski hän ei ole. Ei ainakaan vielä. Seppo viedään
sairaalan, pää yhtenä mössönä. Seppo operoidaan, ne sanoivat. Isä oli ollut
seesteisen näköinen kuolleenakin. Olisi ollut tyytyväinen Mirkun toimintaan silloin.
Tehokkaaseen, hätäilemättömän järkevään toimintaan. Mitä isä sanoisi nyt, kun
Mirkku on muuttunut äidiksi eikä uutta isin tyttöä ole.
Yksi poliiseista komentaa siniset valot pois, sytyttää
olohuoneen jalkalampun ja tulee Mirkun viereen sohvalle. Puhuu, mutta Mirkku ei
käsitä, jää vain tuijottamaan pöydän jalan vieressä olevaa tyhjää jallupulloa
ja pöydän pinnalle jääneitä pyöreitä pullon pohjan jälkiä. Seppo ei ole ollut
tänään töissä. Miksi kotona. Minuako se niin vihaa. Miksei se mennyt jonnekin
muualle. Miksi se on itsensä vessaan lukinnut. Onko se jättänyt lääkkeensä
ottamatta.
Poliisi koskettaa Mirkkua kädestä. Olisiko joku, jolle
voitaisiin soittaa. Joku, joka tulisi tänne. Ritva, Mirkun luottohenkilö. Vai
halusiko Mirkku jonnekin muualle. Sairaalaan. Kuulemaan tilanne. Toinen poliisi
tuo vettä. On hakenut sitä keittiöstä. Vieläkö se oli aamuriidan jäljiltä
muruinen ja sotkuinen. Näkikö poliisi sen kuorensa halkaisseen ja sisuksensa lattian
ja kaapin nurkkaukseen purkaneen leivänpaahtimenkin.
Mirkku antaa poliisin pukea ylleen takin ja kaulahuivin,
hatun ja hanskat. Etsiä käsilaukun. Kysellä avaimet, puhelimen, sopivat kengät,
rahapussin. Hän pääsee poliisikyydillä
sairaalaan. Ritva tulisi kohta perästä. Seppo kuitenkin ajatteli minua. Lukitsi
oven, että en yksinäni sitä verisenä löytäisi.
Sirpa Suntioinen
21.3.2023