Olen urakoinut valokuvien kanssa. Sadoille irtokuville pitäisi saada järkevä järjestys kansioihin. Hidasta ja aikaa vievää työtä. Kuvat pysäyttävät muistelemaan menneitä aikoja.
Eräässä vanhassa kansiossa on kuvia
ensimmäisestä talvimatkastani Lappiin vuonna 1967. Olin Espoossa töissä ja
siskoni tuli luokseni Turusta, missä hän opiskeli. Lähdimme ryhmän mukana
retkelle linja- autolla jyryyttämään kohti Pallas- Yllästä. Majoituspaikkana
oli NNKY:n Jerisjärven rannalla oleva Keimiötunturin maja. Se oli tunnelmallinen kodinomainen
paikka. Ruoka oli hyvää, rantasauna lämpisi joka päivä ja avannon vesi
virkisti. Iltaisin ryhmämme kokoontui takkatulen ääreen. Nautimme olostamme
siellä lumen keskellä.
Teimme siskoni kanssa jokaisena päivänä
pitkiä hiihtoretkiä ympäristöön. Oli kauniit maaliskuun aurinkoiset ilmat ja
oli hyvä hiihdellä valmiita merkittyjä latuja, Yhtenä ainoana päivänä äkkiä
ilma muuttui ja lumipyryn läpi oli vaikea nähdä latua. Silloin ymmärsi miten
tunturiin voi eksyä.
Hiihtäessä tunturien laelta näkyi kauas
toisille alueen tuntureille. Koko kansallispuiston alue on yli tuhat
neliökilometriä. Pallastunturin Taivaskero on 800 metrin korkeuteen nouseva
muinainen tulivuori. Ylläkseen kuuluu seitsemän tunturihuippua joilla on
hauskat nimet Aakenus, Kukas, Lainio, Kesanki, Kuert ja Pyhä. Pallaksen
puolella Keimiö, Lomot, Olos, Särki, ja Sammaltunturi.
Mieliinpainuvinta oli kun nousimme Sammaltunturin laelle ja näimme tykkylumimuodostelmat. Sääaseman huoltorakennus oli kuin iso piparkakkutalo valtavan lumikuorrutuksen sisässä ja radiomasto oli kokonaan verhoutunut lumeen. Lakialueilla tuuli purevasti, mutta rinteillä oli suojaisampaa hiihdellä peikkomaisten tykkylumipuiden keskellä.
Hauskin tapahtuma oli, ainakin siskoni
mielestä, kun kurussa pientä porotokkaa paimentavalta mieheltä kysyin, että
mitä rotua hänen koiransa on. Sain ikimuistoisen vastauksen uteliaana
lantalaisena. Mies vastasi venyttäen sanoja ja virnuillen ”Naaa, se on puoliksi
urosta ja puoliksi naarasta”. Voiko sen tarkemmin asiaan vastata!
Minä taas sain vitsailla siskolleni hänen
ostamistaan nutukkaista, jotka alkoivat haista kotona niin, että ne piti viedä
parvekkeelle. En muista pystyikö niitä käyttämään myöhemminkään.
Tuota ensimmäistä matkaani Lappiin
muistellessa tulee haikea mieli. Se oli ainutkertainen elämys ja muut matkat
sinne ovat sellaisia ”onhan tämä jo nähty” juttuja.
Kerttu Miettinen
30.1.2023