Talvisia ajatuksia

Katselin ikkunastani ulos Puijon ylväitä, korkealle kurottavia lumipeitteisiä kuusia. Talvi on komeimmillaan, näkymät ovat kuin matkailumainoksessa. On tykkylunta kuin Lapissa. Tulee mieleen vanha laulu ”Lumikorpien tyyni ja mahtava yö, puut korkeat taivasta halaa. Sydän unhota arkiset vaivas, yö suuressa rauhassa tyyntyen lyö”. (Otto Kotilainen)

Olen urakoinut valokuvien kanssa. Sadoille irtokuville pitäisi saada järkevä järjestys kansioihin. Hidasta ja aikaa vievää työtä. Kuvat pysäyttävät muistelemaan menneitä aikoja.

Eräässä vanhassa kansiossa on kuvia ensimmäisestä talvimatkastani Lappiin vuonna 1967. Olin Espoossa töissä ja siskoni tuli luokseni Turusta, missä hän opiskeli. Lähdimme ryhmän mukana retkelle linja- autolla jyryyttämään kohti Pallas- Yllästä. Majoituspaikkana oli NNKY:n Jerisjärven rannalla oleva Keimiötunturin  maja. Se oli tunnelmallinen kodinomainen paikka. Ruoka oli hyvää, rantasauna lämpisi joka päivä ja avannon vesi virkisti. Iltaisin ryhmämme kokoontui takkatulen ääreen. Nautimme olostamme siellä lumen keskellä.

Teimme siskoni kanssa jokaisena päivänä pitkiä hiihtoretkiä ympäristöön. Oli kauniit maaliskuun aurinkoiset ilmat ja oli hyvä hiihdellä valmiita merkittyjä latuja, Yhtenä ainoana päivänä äkkiä ilma muuttui ja lumipyryn läpi oli vaikea nähdä latua. Silloin ymmärsi miten tunturiin voi eksyä.

Hiihtäessä tunturien laelta näkyi kauas toisille alueen tuntureille. Koko kansallispuiston alue on yli tuhat neliökilometriä. Pallastunturin Taivaskero on 800 metrin korkeuteen nouseva muinainen tulivuori. Ylläkseen kuuluu seitsemän tunturihuippua joilla on hauskat nimet Aakenus, Kukas, Lainio, Kesanki, Kuert ja Pyhä. Pallaksen puolella Keimiö, Lomot, Olos, Särki, ja Sammaltunturi.

Mieliinpainuvinta oli kun nousimme Sammaltunturin laelle ja näimme tykkylumimuodostelmat. Sääaseman huoltorakennus oli kuin iso piparkakkutalo valtavan lumikuorrutuksen sisässä ja radiomasto oli kokonaan verhoutunut lumeen. Lakialueilla tuuli purevasti, mutta rinteillä oli suojaisampaa hiihdellä peikkomaisten tykkylumipuiden keskellä.

Hauskin tapahtuma oli, ainakin siskoni mielestä, kun kurussa pientä porotokkaa paimentavalta mieheltä kysyin, että mitä rotua hänen koiransa on. Sain ikimuistoisen vastauksen uteliaana lantalaisena. Mies vastasi venyttäen sanoja ja virnuillen ”Naaa, se on puoliksi urosta ja puoliksi naarasta”. Voiko sen tarkemmin asiaan vastata!

Minä taas sain vitsailla siskolleni hänen ostamistaan nutukkaista, jotka alkoivat haista kotona niin, että ne piti viedä parvekkeelle. En muista pystyikö niitä käyttämään myöhemminkään.

Tuota ensimmäistä matkaani Lappiin muistellessa tulee haikea mieli. Se oli ainutkertainen elämys ja muut matkat sinne ovat sellaisia ”onhan tämä jo nähty” juttuja.


Kerttu Miettinen
30.1.2023


Takaisin tarinoihin