Talvitarinoita

 

                 1. Koulun hiihtokilipailut

                  Ykkös ja kakkosluokkalaisten lenkki lähti koulun pihasta ja päättyi samalle pihalle. Ensin laskettiin loivaan notkelmaan ja noustiin jyrkähkö töppyrä ylös särkälle. Laelta laskettiin loivasti särkän takana olevan pellon reunnoja pitkin lähes maantielle. Sieltä noustiin takaisin metsänreunaa ylös särkälle ja vinottain koulun pihalle. Opettajat toimivat ajanottajina. Hiihtiminäni olivat reilusti ylipitkät koivusta veistellyt, tervatut sukset joihin monot kiinnitetty U-mallisella siteellä. Eivät siis edes kunnon koukkupäiset rotanloukut, jotka monilla muilla oli. Eniten kateellisena kahtelin kauppiaan pojalla olevia hienoja sälesuksia ja Y-siteitä.

                 Lenkki mäni miulla kuatumatta. Ohitinkin pari hiihtäjee, toinen anto latua, mutta kauppiaan pojan jouduni ohittammaan hangen kautta, kun ei suostunut väistämmään. Onneksi pitkissä suksissa oli varsin hyvä kanto myös pehmeässä hangessa. Maaliintulon jäläkeen suatiin keittäjän keittämmee lämmintä mehua ja luokkaan siirryttyä oli vuorossa palkintojen jako. Opettaja kyseli meiltä oppilailta veikkauksia voittajasta. Heti ehotettiin Lassi H:ta,  joka jo ekaluokkalaisena oli ollut paras. Toiseksi tullutta arvuuteltiin kauan, eikä kukaan arvannut. Lopulta opettaja joutui sanomaan että Pertti. Se oli hänellekkin suuri yllätys, niinkun miullekkin. Sain ensimmäisen kakkospalkintolusikkani.

                  2. Jakokosken Vesan hiihdot.

                  Kylän urheiluseura järjesti joka talvi hiihtokilpailija. Eräänä vuonna miekin innostuin osallistummaan. Järjestäjät olivat ongelmissa, koska kukaan ei ollut tajunnut hiihtää 10-11 vuotiaille latua Seurojentalon ympäristöön. Pienten lasten peltolenkki oli liian tasainen ja lyhyt. Hätä keinot keksii ja sopivan mittaiseksi lenkiksi katsottiin hiihto koululle, siellä lyhin lenkki ja takaisin kisapaikalle.

                 Meitä ilmoittautuneita oli kaksi. Toinen oli laitakylältä ja ei tuntenut lenkin kulkua, koska kävi Kontiovaaran koulua. Sovittiin, että minä hiihdän edellä niin kauan kuin tarvitsee. Aikuiset varottelivat vielä, ”Elekeehän jiähä autoin alle kun ylitättä uuven muantien”. Latu oli muuten hyvä, mutta pyrylumi oli täyttänyt suksen urat lähes koko matkalta. Hiihtelin kieli vyön alla koululle ja sitten lenkille. Ehottelin kaverille, jotta hiihä siekin välillä eillä, mutta sano jotta en tunne lattuu, eli jatka sie vuan. Ja miun oli pakko jatkoo  johossa.

                 Lenkki loppu aikannaan ja näköyhteys Seurojentalolle aukesi. Kaveri heräsi ja pujahti miun ohite ja minä jäin kuin nalli kalliolle. Palakinnonjaossa oli tuuletusten aika voittajalla, eniten kuitenkin sen veljellä. ”Kyllä tuo meijän Matti on melekonen hiihtäjä, se kun otti loppukirin, niin tuo kaveri jäi kun tikku paskaan”. Hymyile ja ole onnellien sijoituksestasi siinä????

                 Tämä oli toinen toinen palkintolusikka kaapissani, eli minulla oli nyt kaksitoista palkintoa.

                 3. Puulaakihiihdot 1980-luvulla.

                  Se oli niitä aikoja, kun olin aloittanut uudestaan hiihtoharrastuksen vapaa-ajallani. Meitä oli töissä paljon nuorta porukkoo, jonka mukana riensin monissa harrastuksissa, lentopallo, tortairastit, uinti yms. Yksi niistä oli hiihto ja vuorotyö antoi mahdollisuuksia koluta myös Puijon latuja, joten olin niiden kanssa sujut ja ne miulle tutut.

                 Maaliskuisena lauantaina oli vuorossa puulaakihiihtosuunnistukset ja armeijasta oli miulle jiänyt hyvät muistot tästä lajista, joten ilimottauduin mukkaan. Miun sukset voiteli Reijo, joka oli aktiivinen hiihdon harrastaja ja osasi homman. Ensimmäisen kerran oli suksissani hyvä pito ja luisto suorastaan loistava. Alakumatka meni hyvin, mutta jossakin vaiheessa moottorikelkalla tehty apu-ura kulki auratun tien poikki. Se tie oli hiekoitettu ohuella hiekalla ja minä onneton hiihdin hiekoitukseen. Hetkisen sukset takertelivat kelkkauralla mutta luisto palasi pian. Pito ei kyllä palannut, mutta se oli jo muutenkin tuttu tilanne.

                 Toiseksi viimeinen rasti oli satakunt metriä Puijonsarvesta stadionin suuntaan kelkkauralla. Kävin sen ja käännyin takaisin kilpahhiihtoladulle. Vastaan tuli yhtiön henkilöstöpäällikkö (HP), entinen kapiainen ja jotenkin sairaan kunnianhimoinen himourheilija. Hän huikkasi heti: ”Sinulla väärä suunta, käänny takaisin.” Empä siihen kerinnä alamäissä sanoo kun ”Jaa”, ja jatkon matkoo. Huonosti pitävillä suksilla ja huonolla kestävyyskunnolla en olisi kovin hyvin piässy Puijonsarven mäin yli. Kilipalatu oli Satulanotkoon asti loivaa alamäkeä ja vastamäkkee vain notkon  lyhyt jyrkkä töppyrä, jossa hittaampikin vauhti riittäis. Loppumatka oli sitten viimesen rastin kautta heleppoo hiihettävöö.

                 Aikannaan tuli mualiin ja HP huomattavasti myöhemmin. Lopputuloksissa oli puulaakijoukkueessa kolmanneksi noppein ja päihitin HP:n yli minnuutilla. Miehen nuama oli meleko mutrulla kun kateltiin tuloksia, miulla tua sei. Suorin tie eli latu ei aina ole paras eikä noppein.

                  PS. Sijoituin myös lisäksi kahdesti toiseksi eri hiihtokisoista. Minulla oli siis neljätoista palkintolusikkaa, jota en muistanut jättää joskus mainitsematta. Entinen eukko oli jossakin vaiheessa viennyt ne kierrätykseen, joten nyt niitä ei miulla ou yhtään.

 

 Pertti Sormunen
 23.11.2025 

 Takaisin tarinoihin