Tämä matka minun on tehtävä nyt, koska olen sen monta kertaa tylysti taakseni jättänyt. Minun on tehtävä se nyt, ilman opasta. Kartat ovat minulle outoja, vanhoja ja kuluneita paperikarttoja, kompassina tutut ja tuntemattomat valokuvat, lehtileikkeet ja kuolinilmoitukset. Muistitikulta kuuntelen tekemiäni haastatteluita, moni tarinankertoja on heistäkin jo siirtynyt tavoittamattomiin. Saan niistä eloisia tarinoita matkaani piristämään.
Tämä on matka Suomen talvi- ja
jatkosodan aikaan. Aikaan, jolloin vanhempani olivat nuoria, aikaan, jolloin he
joutuivat elämänsä suurimpiin koettelemuksiin. Aikaan, joka muutti
perusteellisesti heidän tapansa elää ja kokea elämää. He joutuivat jättämään
kotiseutunsa, ajautumaan kauaksi perheistään. He kokivat sodat rintamien
lähellä, näkivät kuoleman ja pula-ajan. Elivät pelon ja kauhun, tuhon ja
menetyksen keskellä. Enkä minä jaksanut kuunnella heidän tarinaansa enkä
ymmärtänyt heitä haastatella. En ymmärtänyt heidän taustojaan. Kun isäni sanoi,
ryssä on ryssä, vaikka voissa paistettaisiin, olin vihainen ja häpeissäni.
Kunhan vain ei kenenkään ystäväni kuullen tuollaisia puhuisi. Tai kun joku
oikein valitti, niin isä saattoi rauhallisesti sanoa, taisi se sota loppua
kuitenkin liian aikaisin. Ja taas olisin halunnut vajota maan alle. Tänään
maailman menoa ihmetellessäni olen kohta valmis toistamaan isäni sanoja. Hän
kutsui Neuvostoliiton lähikaupunkiamme Pietariksi ja minä näsäviisaana korjasin
sen aina Leningradiksi. Itse olen puolenkymmentä kertaa ollut työmatkalla
Pietarissa. Kyllä isä tiesi. Pietarissa on uusi tsaari, ehkä kaupungin nimi
tulevaisuudessa muutetaan Putingradiksi tai Putinburgiksi.
Nyt siis teen matkaa sotiemme
kotirintamalle omana kansalaispalveluksenani, kunnian palauttamiseksi
vanhemmilleni. Istun Mikkelin maakunta-arkistossa etsimässä tietoja suvustani.
Löydän isän tietoja Terijoen kansakoulun arkistoista, löydän koulutodistuksia.
Saan lukea isän opettajan kauniilla käsialalla kirjoittaman kuvauksen, kuinka
valkoiset valtasivat koulun ja oppilaat lähetettiin kotiin. Saan valokopion
kartasta, jossa näkyy isän vanhempien koti ja isän isoäidin mökki, jossa isä
asui Loviisa-mummonsa kanssa. Löydän
tiedot isän Kannaksen läpijuoksussa Äyräpään Heinjoelle kadonneesta veljestä. Löydän
kuvan Enson meijeristä, jossa äitini oli sota-aikana työssä. Ensoa pommitettiin
useaan kertaan. Meijeri ei saanut osumia, vaikka ikkunoita sotapäiväkirjojen
mukaan särkyikin. Äitini toimi iltapuhteella lottana ja pesi kaatuneiden ja
haavoittuneiden sotilaiden vaatteita.
Eikä tässä vielä tarpeeksi.
Vehmersalmen kotiseutuyhdistyksen toimesta työstän kirjaa pitäjän kotirintaman
tapahtumista. Luen vehmeriläispoikien ja miesten muistokirjoituksia. Kaksi
veljestä, kuolleet samana päivänä samalla lohkolla Sortavalan valloituksessa
1941, toisella kaipaamaan jäi kihlattu morsian. Kolme veljestä, kuolleet kukin
eri vuonna, eri lohkoilla, jäljelle jäi kaksi leskeä ja kolme pientä lasta.
Kahdeksantoistavuotias poika, otettu armeijaan 17-vuotiaana. Kuva vieressä,
lapsen viaton ja maailmasta mitään tietämätön katse kohti kameraa.
Muistokirjoitus Vehmersalmen suurimmasta sanakarihautauksesta, 12 vainajaa
kirkon alttarilla. Osa jo kertaalleen rintaman lähelle haudattuja.
En pääse karkuun, on jatkettava
matkaa. Nyt on pakko kokea sota
kirjoituspöytäni ääressä, ja kun nousen työpöytäni takaa ja menen sohvalle
television ääreen, näen tämän päivän sodan kauhut. Loputtomat rauniot, pakolaisten
lohduton jono, pienten lasten kauhistuneet silmät, pelko ja nälkä.
Itken, kun luen kirjeenvaihtoa
Syvärin ’siellä jossain’ ja koti-Vehmersalmen välillä. Huolta vaimon
raskaudesta ja siitä, saako mies villapaitansa ennen pakkasia ja kalakukon
ehjänä asemasodan rintamalle kotiseutumatkailijoiden mukana. Gazassa ei ole
edes paperia ja kynää, ei toimivaa postia, ei kenttäkeittiötä, ei
kotirintamalta tulevaa ruokapakettia, ei korsua eikä kaminaa. Ei ole rintamaa,
on sota, milloin missäkin ja kaikkialla yhtä aikaa. Nyt, tällä matkalla, minä
tiedän, minä näen, minä ymmärrän, enemmän kuin koskaan ennen tässä hyvän elämän
kuplassani. Mutta mitä minä teen? Mitä minä teen? Mitä minun pitäisi tehdä?
Eihän tämä passiivinen matkalla olo mihinkään riitä.
Sirpa Suntioinen
2025