Kävin perjantaina YK:päivänä hautausmaalla. Oli mieheni syntymäpäivä. Hän oli aina iloinen ja ylpeä kun silloin liputettiin rauhan, turvallisuuden, oikeudenmukaisuuden ja ihmisoikeuksien puolesta. Nyt kun katsoin kaupungilla sateessa pitkin salkoja roikkuvia lippuja ne aivan kuin häpeäisivät nykyistä ihmiskunnan tilaa. On sotaa, epäoikeudellisuutta, ahneutta, välinpitämyyttä, oman edun tavoittelua ja luonnon tuhoamista.
Mihin olemme menossa?
Kävellessäni hautakivien välissä, syksyisten puiden alla, tuli mieleeni viimeinen yhteinen matkamme syyskuussa 2002.
Oli kaunis syyspäivä kun teimme matkaa mustalla autolla Joensuusta Kuopioon. Tievarrella oli tutut maisemat. Syksyn ruskan kirkkaat värit, järvien siniset vedet, pellolla joutsenet muuttomatkallaan ruokailemassa. Katselin kaikkea kyynelistä sumein silmin. Mieli raskaana, luopuminen, yksin jääminen, lohduttomuus… Miten elämä jatkuisi ilman hyvää miestäni.
Suomen lippu lepatti surullisena auton edessä.
Tämä matka oli tehtävä.
Mieheni oli sairastellut pitkän aikaa ja hän oli kuollut 17 päivänä Joensuussa. Meillä ei ollut mitään muita siteitä paikkakuntaan, kuin pitkät työurat kummallakin.Miettisten sukuhauta on Kuopion suurella hautausmaalla ja sinne miehenikin veimme haudattavaksi vanhempiensa ja sukunsa viereen.
Olimme suunnitelleet muuttoa Kuopioon kun jään eläkkeelle. Toisin kävi. Muutimme, mutta mieheni hautaansa ja minä myöhemmin Puijolle.
Elämässä ei aina mene niin kuin me ihmiset suunnittelemme.
syksyisellä tiellä,
ulapalla ehtoon
piirto apea,
suru uhkaa niellä.
Kerttu Miettinen
2025