 |
| Matkaselkä, Suojärven kartta |
Karjala, muistojen maa. Matkaselkä, Läskelä, Loimola ja Näätäoja. Niistä vanhempamme olivat puhuneet, kun he olivat muistelleet elämäänsä ennen sotia.
Vanhemmistamme meihin tarttunut kaiho Karjalaan oli saanut meidät serkukset, kuusi tyttöä ja kaksi poikaa, lähtemään matkalle vanhempiemme maille, juurillemme.
Vanhempamme olivat joulukuun 2. päivänä vuonna 1939, pakkasaamuna nousseet evakkojunaan, kuka Näätäojan seisakkeelta, kuka Loimolasta, kuka Matkaselästä. Me läksimme matkaan linja-autolla Varkaudesta aamulla varhain kesäkuussa 2009. Meillä oli yhdenyön matkalle mukana varusteita mahdollisesti enemmän, kuin heillä oli ollut mukanaan evakkoon lähtiessään.
Rajan ylitimme Niiralassa. Venäjän puolella ohitimme pian Matkaselän ja Läskelän. Maisema oli alkukesän vehreä.
Käki kukkuu siellä ja kevät on, vie sinne mun kaihoni pohjaton.
Mahorkalta haisevat miehet, joiden kanssa ei ollut yhteistä kieltä, hokivat meille” medvedje”, kun kumisaappaissa taivalsimme heinittynyttä tietä kohti Näätäojan seisaketta. Miehet varoittivat meitä karhuista, joille he olivat edellisenä kesänä kylväneet kaurahalmeen. Karjalan käki kukkui.
Näätäojalta seisakkeelta kävelimme rautatietä pitkin Suomen suuntaan isäni antamia ohjeita noudattaen. Vielä vuosikymmenten jälkeen Tanskalan talon paikka maastossa oli selvästi havaittavissa. Asetuimme valokuvaan pihakoivun alle. Tavoittelimme sellaisia asentoja, joissa olimme tottuneet vanhempamme valokuvissa näkemään. Kädet puuskassa tomerilla naisilla ja tupakka käsissä miehillä.
Tuolla paikalla oli ehkä ollut koirankoppi, johon isäni oli lapsena unissaan mennyt yöllä nukkumaan. Radan toiselta puolelta huomasimme sammaloituneen ”nojatuolikiven”, jolla sisarukset olivat leikkineet. Heinikosta löytyi tontin rajamerkki. Rautatietä pitkin olisi päässyt toiseen suuntaan Suojärvelle, toisessa suunnassa oli ollut maailma. Niin oli isäni isä vastannut, kun isä oli tiedustellut, mitä radan päässä oli.
Matkalla yöpymispaikkaan Sortavalaan pysähdyimme Loimolan asemalle. Täältä vanhempamme ja serkuista vanhin, vuonna 1940 syntynyt, olivat lähteneet viimeisen kerran kesällä 1944. Asetuimme valokuvaan asemarakennuksen portaille. Sisareni antoi meille ohjeita, miten asettua, sulkea silmät ja ajatella vanhempiamme. Tuntui haikealle, mutta samalla hyvälle olla yhdessä serkkujen kanssa. Ilon ja surun kyyneleet vierähtivät poskelle.
Päätimme yhdessä, että tänne emme enää palaa. Nyt se onkin mahdollista vain muistoissa.
Helena Lindgren
13.9.2022
Takaisin tarinoihin