Rätisevä kaiutin kuulutti odotusaulassa Kaarlo Haamulaa
huoneeseen 112. Kaarlo käveli käytävään ja astui sisälle. Lääkäri oli punakka
ja touhukas mies, pukeutunut tummansiniseen pukuun, eikä valkotakkiin, niin
kuin Kaarlo oli odottanut. Hän ohjasi potilaan istumaan pienen sivupöydän
ääreen ja istui itse pöydän toiselle puolelle. Tohtori touhusi koko ajan
jotakin, näpelöi papereitaan ja puhelintaan ja selosti niitä syitä, jotka
tuovat ihmisiä psykiatrin vastaanotolle, yleisimpinä nykyään masennus ja
uupumus. Lopulta hän sai kysyttyä, miksi Kaarlo oli varannut vastaanottoajan.
-Minulla on jännitysongelmia, Kaarlo aloitti ja kuivasi
hikoilevia kämmeniään housuihinsa. -En uskalla osallistua keskusteluihin
työpaikalla enkä aina esimerkiksi sukujuhlissakaan...
Psykiatri keskeytti Kaarlon ja alkoi selostaa, miten yleisiä ja
vaarattomia jännitysoireet ovat. Kaarlo yritti kertoa muista ongelmistaan,
alakuloisuudesta, unettomuudesta ja huonosta itsetunnosta, mutta psykiatri oli
päässyt hyvään vauhtiin eikä antanut potilaan häiritä selostustaan. Hän
laskeskeli, kuinka monta tuhatta potilasta on jo uransa aikana parantanut
samanlaisista oireista.
-Minä kuulun sekä leijoniin että rotareihin ja pidän niissä
esitelmiä työstäni. Yhdistysveljet kunnioittavat kovasti ammattitaitoani ja
useampikin heistä on käynyt täällä hakemassa apua. Samoin purjehdusseuralaiset.
Ei uskoisi että heilläkin, elämässään niin hyvin menestyneillä miehillä, on
sellaisia ongelmia. Minulla riittää potilaita. Valitettavasti en paljon ehdi
osallistua kodinhoidollisiin asioihin. Eikä vaimonikaan yksin jaksa hoitaa
sellaista kotia. 500 neliömetriä kolmessa kerroksessa kaupunkisaaristossa. Ja
hehtaarin rantatontti. Pakko on ollut palkata apulaisia, siivooja ja
puutarhuri.
Puhetta ryöppysi virtanaan kuin kuravettä kevätpurossa. Punotus
tohtorin kasvoilla syveni ja puhetta säestävien käsien kaaret ilmassa
laajenivat. Vähitellen suupieliin alkoi kertyä sylkeä. Lopulta psykiatri
huokasi syvään ja näytti painuvan kasaan tuolillaan.
-Kieltämättä tämä on hyvin raskasta työtä, hän jatkoi
alakuloisella äänellä. -Oikeastaan minä olen aivan poikki. Minulla ei ole
elämässäni enää mitään muuta kuin tämä työ. Enkä minä enää näe untakaan muusta
kuin potilaista. Jos tämä jatkuu tällaisena vielä jonkin aikaa, en tiedä mitä
minä teen, mitä minulle tapahtuu. Elämä on nykyään niin ilotonta. Minulla ei
ole mitään, mistä nauttisin. Olen jo ruvennut määräämään itselleni lääkkeitä
masennukseen, ahdistuneisuuteen ja unettomuuteen. Aamuisin olen niin
pökkyrässä, että on vaikea päästä liikkeelle.
Psykiatri otti pöydältä annostelulaatikosta nenäliinan ja
kuivasi silmiään. Kyynelkarpalot valuivat vuolaasti pitkin hänen pulleita
poskiaan. Ja pian tarvittiin seuraava nenäliina.
-Minusta tuntuu, että on kuin jonkinlaista johdatusta, kun te
tulitte minun vastaanotolleni. Te olette niin hyvä keskustelija. Harvoin tapaa
noin ymmärtäväistä ihmistä. Minulle tekee hyvää purkaa sydäntäni jollekin. On
niin paljon sellaista, minkä joutuu kätkemään sisälleen ja kuorruttamaan
siloisella, makealla ulkokuorella. Niin kuin yllätysmuna! Kaikki on kaunista
päälle päin. Ja sehän on tietysti hyvä asia. Mutta mitä on sisällä? Onko siellä
jokin odotettu ja yllättävä, ihana tavara, lelu - tai sormus, niin kuin ennen
vanhaan? Vai onko silkkoa sisällä!
Psykiatri vilkaisi kelloaan.
-Valitettavasti vastaanottoaika loppui juuri. Minä olen oikein
tyytyväinen, että sain sanottua tuon kaiken ja purettua ahdistustani. Minun on
nyt kiinnitettävä enemmän huomiota jaksamiseeni. Pakko vähentää työmäärää ja
aloittaa vaikka uudelleen lenkkeilyharrastus. Suurkiitos teille. Tässä on 120
euroa. Se on minun normaali taksani. Ottakaa se. Te olette sen ansainnut.