Kaappo Matinpoika pyöritti käsissään mäntypölkkyä ja arvioi, montako tynnyrilautaa siitä pystyisi lohkomaan. Hän kohotti kirveensä ja antoi sen upota puuhun. Kaapolla oli paljon tehtävää, sillä ensi kesänä poltettaisiin tervahauta ja sitä ennen pitäisi tehdä kymmeniä tynnyreitä. Tynnyrin molempiin päihin kiristettävät vanteet hän oli jo tehnyt valmiiksi kuusen ja katajan näreistä. Kun tynnyrit olisivat valmiita, pitäisi kutsua paikalle ”kruunari”, jonka virkaa Alahärmässä toimitti nimismies. Hän tarkastaisi tynnyrien oikeellisuuden ja löisi kruunun leiman tynnyrien kylkeen. Kaappo kuvitteli jo mielessään, miten hän käyttäisi tervasta saadut rahat parhaiten: ehkä uusi hevonen vanhaksi käyneen Pekun tilalle tai naisväelle heidän hartaasti toivomansa uudet kangaspuut…
Kaappo muisteli mielessään isoisän kertomuksia siitä, että vielä
sata vuotta sitten 1600-luvulla oli Alahärmän uudistiloilla suuret metsäalueet.
Ne olivat kuin yhteismetsiä, joista haettiin tarvepuita rakentamiseen, työvälineisiin
ja polttoaineeksi. Pienpuun kaataminen sujui yleensä sopuisasti. Tilanne
muuttui, kun yhteismetsiin alettiin raivata niittymaita karjaa varten ja alkoi
tervanpoltto, johon tarvittiin runsaasti mäntypuita. Silloin alkoi isäntien
välillä olla kärhämöitä puiden kaatamisesta. Knuuttilan isäntäkin vei isoisän
käräjille liiasta puiden kaatamisesta.
Tervapuiden hankkiminen ja hoitaminen oli aikaa viepää puuhaa. Sen
vuoksi talon isäntien ja renkien aika meni tervatöihin niin tyystin, että
naisihmiset saivat karjan lisäksi hoitaa pellotkin. Mutta tervasta saatu raha
oli niin elintärkeää taloille, etteivät naisetkaan pahemmin valittaneet.
Kaappo katseli tekemäänsä valkeaa tynnyrilautaa tyytyväisenä ja
mietti, että kohta se kaartuisi kauniiksi tynnyriksi ja saisi sisälleen 125
litraa tervaa. Kaksisataa männynrunkoa sitä tarvittiin yhden tervatynnyrin
täyttämiseksi. Ilmankos metsät alkoivat harveta ja puusavotassa miehiltä kului
lähes koko talvi. Mänty kuorittiin ensimmäisenä kesänä tietylle korkeudelle
asti ja seuraavina kesinä vielä kaksi kertaa ylöspäin. Sen jälkeen rungot
kaadettiin ja pilkottiin tervahautaan sopiviksi.
Ensi kesänä olisi jo valmiina mäntypuita yhteen hautaan, joka oli
kolme syltä leveä ja sylen korkuinen. Hautapuut peitettäisiin sitten mullalla,
turpeella ja sammalilla. Puiden latominen tehtiin talkoilla, kökällä, ja kun hautamestari
sitten sytytti tervahaudan alhaalta käsin, alkoi ilonpito. Nuoriso pyöri
päällimmäisenä kaikkialla tanssien vinhasti piirissä. Haudan polttaminen kestäisi
monta päivää ja kun tervahauta hitaasti paloi, valutettiin tervaa haudan
alapuolelta tynnyreihin.
Kaappo toivoi, että männyt olisivat niin hyviä tervaksia, että
haudasta saataisiin ensi kesänä paras saalis, jopa 300 tynnyriä tervaa. Olisi
se sitten lystiä, kun lähdettäisiin hevosletkassa viemään tervaa Alahärmästä
Uuteenkaarlepyyhyn. Joskus oli ollut jopa 50 – 80 hevosen jonoja, koska yksi
hevonen jaksoi vetää vain kolme tynnyriä, yksi tynnyri kun painoi 150 kiloa. Olivathan
nämä tervanvientimatkat sellaisia ”miästen reisuja”, koska perillä miehet
pääsivät ostelemaan viinoja itselleen. Paluumatkasta tulisi meluista ja
äänekäs! Mutta hauskaa olisi ja olisihan se irtiottoa arjesta. Kesällä
Lapuanjoen yläjuoksulta kuljetettiin tervaa myös jokea pitkin alas Uuteenkaarlepyyhyn,
mutta se oli riskialtista, koska Lapuanjoessa oli paljon koskia.
Kaappo muisti, että lautamies Matti Holma oli sanonut, että kaupungissa
tukkuostajat ostivat rajattomasti tervaa, koska Euroopan suuret merivaltiot kuten
Hollanti ja Englanti ostivat sitä puulaivojensa tiivistämiseen. Rahan tulolle
ei siis näkynyt loppua, päinvastoin, kaikkialla kylällä näki kuinka
tervanvalmistus vain lisääntyi ja metsiä hakattiin jatkuvasti. Vanhoja
tervahaudan paikkoja oli nyt jo kylällä runsaasi. Tervarahoilla muutkin isännät
Kaapon tapaan maksoivat verojaan ja vaurastuivat. Tervanpoltto tarjosi työtä
koko ajan kasvavalle väelle ja alahärmäläiset talot palkkasivat jatkuvasti lisää
renkejä ja piikoja avukseen.
Kaappo ei onneksi nähnyt niin kauas tulevaisuuteen, että tervanpolton
kulta-aika Suomessa päättyisi 1800-luvun puolivälissä. Purjelaivat väistyisivät
höyrylaivojen tieltä ja tervan kysyntä laantuisi, joka suurimmillaan oli ollut 80 prosenttia Suomen ulkomaankaupasta.
Sen jälkeen pohjalaiset lähtisivät sankoin joukoin siirtolaisiksi ensin Ruotsiin, sitten Amerikkaan.
Kaappo havahtui mietteistään ja
nousi hakkuupölkyltä ylös. Hän kiristi katajavanteilla kaareviksi höylätyt ja
päistään kapenevat kimpilaudat tiiviisti toisiaan vasten ja astahti taaksepäin
ihailemaan kättensä työtä. Kyllä nämä tynnyrit varmaan täyttäisivät vaaditut
mitat ja saisivat leiman kylkeensä. Tervarahojen ansiosta Mattilan talo
selviytyisi taas veroistaan ja väellä riittäisi ensi talvena leipää ja särvintä.
Marketta Isotalo
6.3.2023