Syyskuun alussa 1962 äidinkielen vanhempilehtori Toivo Johannes Rantanen harppoi rempseän letkeästi Jyväskylän Normaalilyseon IA-luokan ovesta sisään ja heitti pitkälti elämää nähneen ja mukavaksi muovautuneen nahkasalkkunsa opettajanpöydälle päiväkirjan viereen. Hän pysähtyi, kääntyi katsomaan luokkaa: tällaisia ekaluokkalaisia tänä vuonna, kiltin ja opinhaluisen näköisiä. Niinhän ne aina. Hän sipaisi tukkaansa, sanoi koko nimensä, vaikka tiesi, että kyllä nämäkin jo hänet Topina tunsivat. Sitten hän viittasi pöydälle lysähtänyttä salkkuaan: ’Kuvailkaa tuota salkkua!’
Oppilas ja rivi kerrallaan jokainen yritti keksiä jotain
sanottavaa salkusta, ruskea, nahkainen, siinä on kahva, kaksi taskua. Samalla,
kun oppilas nousi seisomaan ja vastaamaan, Topi painoi nimen ja kasvot
mieleensä. Lopulta ei enää oikein tullut uusia kuvauksia. ’Sanokaa suoraan,
että se on vanha ja kulunut, ränsistynyt ja rähjäinen’, paukautti Topi silloin
– ja teki lähtemättömän vaikutuksen ainakin takarivissä istuneeseen lettipäiseen
Sirpaan, vaikka ei heistä kumpikaan asiaa vielä silloin aavistanut.
Topi tuli opettaneeksi opetussuunnitelman mukaan äidinkieltä ja
kirjallisuutta sekä ainekirjoitusta tälle luokalleen koko oppikoulun ajan. Hänellä
oli selkeä kahdeksan vuoden suunnitelma. Hän pani oppilaat tankkaamaan lauseenjäsennystä
ja oikeakielisyyttä, pilkkusääntöjä ja yhdyssana-asioita vuosittain. Jokaisen
kesäloman ja joululoman jälkeen hän kyseli, kuinka monta kirjaa kukin oli
lukenut ja mitkä olivat olleet parhaita lukukokemuksia. Hän myös kirjoitutti
monenmoisia aineita ja laaditutti oppilailla ainakin kerran lukuvuodessa luokan
edessä pidettävän esitelmän jostakin antamastaan aiheesta kuten Rakas esineeni,
Kalevalan Sampo tai Miksi rintaliivimainoksessa on hevonen. Hän tiesi, että
oppilaat kammosivat näitä tehtäviä, mutta hänellä oli varma usko siihen, että
esiintymiskokemukset olisivat lopulta hyödyksi kaikille jossain työuran
vaiheessa. Ja kaiken aikaa siinä sivussa hän koulutti auskultanteista uusia
oman arvonsa tuntevia ja vaativia äidinkielenopettajia.
Todellisuudessa Topin aiherepertuaari oli vielä paljon laajempi ja
sisälsi valtavan määrän elämänfilosofiaa ja arjen ohjeita. ’Kyllä rajustikin
joskus ryypätä saa, mutta suruunsa ei kyllä milloinkaan. Itse tuoppinsa jäljet
hän tuntee’, runoilivat nämä teineiksi varttuneet aikanaan hänestä tehtyyn
abilauluun.
Hänellä
oli selvät ohjeet ylioppilaskirjoituksia varten. Tarkistakaa, että ylioppilasaineessa
ei ole yhtään älytöntä lausetta! Muistakaa kanan viisaus: muna päivässä pitää
kirveen loitolla eli kirjoittakaa, kirjoittakaa. Hankkikaa heila jostain toiselta
paikkakunnalta ja kirjoittakaa hänelle päivittäin. Lukiossa ainekirjoitustunti
oli koulupäivän viimeinen kaksoistunti, ja Topi jätti oppilaat luokkaan keskenään
kirjoittamaan. Parin ainekirjoituksen jälkeen hän huomasi, että Sirpa ei tahtonut
saada ainetta siinä aikaiseksi, vaan siirtyi kotiin kirjoittamaan. Topi otti
Sirpan keskustelemaan kanssaan asiasta. ’Sinun pitää totuttautua kirjoittamaan
aineesi loppuun luokassa, sillä yo-kirjoituksista et voi lähteä kotiin
inspiraatioita odottamaan ja työtä viimeistelemään.’
Jossain
vaiheessa lukiota tuo Sirpa tuli tunneilla ylipuheliaaksi, ja Topi joutui
asiasta huomauttamaan. Kun Topi seuraavan kerran tuli luokkaan, hän huomasi Sirpan
kirjoittaneen viereensä sivutaululle mietteen: Monesti olen katunut, että olen
puhunut, mutta en koskaan, että olen vaiennut. Mietelmä sai Topin murheelliseksi.
’Tuo ei ole totta, sillä vaikeneminenkin on joskus todella väärin.’ Siinä ajatuksessa
luokka taas näki niitä tuopin jälkiä.
Eläkkeelle
ja leskeksi jäätyään Topin sodanaikaiset vammat pahenivat ja hän joutui
sotainvalidien hoitokotiin. Siinä vaiheessa hän ei enää jaksanut vastata
joulukortteihinkaan. Siellä Topi vielä antoi viisaan ajatuksen käymään
tulleelle Sirpalle. ’Viimeisillä voimillani en enää lue uutta kirjallisuutta,
vaan palaan nauttimaan parhaiksi kokemieni tuttujen kirjojen äärelle.’ Keväällä
2021 Topi jaksoi vielä tavata tuon IA:n riemu-yo-luokan edustajia – ja tunsi ja
muisti heistä monet.
Syyskuun
lopussa 2022 opetusneuvos Toivo Johannes Rantanen kuoli 98-vuotiaana. Kuusikymmentä
vuotta sitten aloittaneet ekaluokkalaiset muistivat häntä adressissaan ’lämpimästi
– ei lämmöllä’.
Sirpa Suntioinen
2024