Totta ja kuvittelua

Vanhempani olivat kihlautuneet Viipurissa joulukuussa 1938. Seuraavan vuoden juhannuksena vietettiin heidän häitään isäni kotona Kurkijoen Tervussa. Juhlimassa oli paljon sukulaisia ja ystäviä.

 Kauniin yhteisen kesän jälkeen, maatalon töitä tehden ja nauttien kesästä, alkoi syksyllä tuskien taival. Isä joutui linnoitustöihin ja sodan alettua rintamalle mukaan taisteluihin. Äitini jatkoi tätini kanssa tilan töitä. Myöhemmin syksyllä äiti huomasi olevansa raskaana ja aamupahoinvoinnin lisäksi hänellä oli valtava huoli siitä, mitä kaikkea on elämällä edessä ja kuinka kaikesta selvittäisiin. Siitä lähtien hänestä tuli jatkuva huolehtija ja asioista turhan negatiivisesti ajatteleva.

Moskovan rauhansopimuksen mukaan oli Kurkijokikin luovutettavaa aluetta. Äitini lähti evakkoon Parikkalaan sukulaisten luokse. Mukana hänellä, oli vain vauvanvaatteita sisältävä matkalaukku. Tätini lähti karjan kanssa vaeltamaan kohti tuntematonta. Taakse jäi entinen hyvä elämä.

Matkalla äitini oli saanut keltatautitartunnan ja sairastui vakavasti. Hän oli hoidettavana Savonlinnan sairaalassa. Heikossa kunnossa olevana hän synnytti meidät seitsenkuiset, puolitoistakiloiset kaksoset. Parhaan taitonsa mukaan mummolan väki meitä rääpäleitä hoiti, mutta siskoni Riitta Marjatta ei jaksanut elää. Minä sinnittelin villakopassa uunin päällä. Kummitätini kertoi myöhemmin, kuinka hän oli toivonut, että Luoja olisi korjannut pois minutkin sen sekasorron keskeltä. Isä oli sotasairaalassa motissa saamaansa sydänvian takia. Kukaan ei tiennyt miten kaikesta selviäisivät ja kuinka elämä jatkuisi uusissa oloissa.

Pienten pikkusiskojeni kasvaessa ja leikkiessä yhdessä, kateellisena aloin minäkin kuvitella mielessäni millaista olisi, jos oma kaksoissiskoni olisi kanssani leikkimässä. Minä kaipasin häntä ja joskus näin untakin meidän yhteisistä leikeistä. Aamulla oli tyhjä olo, kun se oli ollutkin vain unta. Kuvittelin Riitan olevan Ritva- siskoni kaltainen, tummatukkainen, rauhallinen, rohkea ja viisas. Ajattelin, että hänen kanssaan olisin uskaltanut lähteä Lauttakylään oppikouluunkin. En olisi ollut yksin uudessa koulussa vieraiden oppilaiden ja opettajien keskellä. Hän olisi auttanut minua läksyjen teossa ja uusien asioiden oppimisessa. Olin yksinäisen oloinen ja joskus itkinkin salaa sitä miksi siskoni ei saanut elää kanssamme. Elämä olisi ollut erilaista. Olisi ollut sisko, jonka kanssa jakaa ilot ja surut. Hän olisi ymmärtänyt minua ja puolustanut vaikeissa tilanteissa.

Tuntui, että minusta puuttui jotakin, joka oli ollut ja sitten hävinnyt ainiaaksi. Emme olleet identtiset, mutta olimmehan kehittyneet lähekkäin seitsemän kuukautta äidin kohdussa.

Ajattelin Riitan seuraavan minua pikkuisena hyvänä enkelinä läpi elämän.

Kerttu Miettinen
2024

Lisäys:

Tämän aamun ajatus, jossa vertasin vanhempiani kasveihin. He olivat kasvaneet täyteen kukoistukseensa ykkösvyöhykkeen lämmössä ja muhevassa mullassa. Äkkiä heidät revittiin raa´asti juuriltaan, osan juurista jäädessä kasvupaikalle. Pitkän ja raskaan siirtomatkan jälkeen heidät istutettiin nuutuneina pakolla kolmosvyöhykkeen kylmään ja kovaan jankkosaveen. Siihen he eivät koskaan kunnolla juurtuneet, vaan jatkoivat kituliaasti elämäänsä.

Minäkään en koskaan juurtunut mihinkään. Kasvatin jo varhain ilmajuuret joiden varassa elän.

Takaisin tarinoihin