Istun lapsuuden kodissani tapani mukaan keittiön ikkunan äärellä ja tarkkailen illan etenemistä vanhassa puutarhassa.
Tuossa vasemmalla yli 100-vuotias omenapuu kukkii jälleen täydessä loistossaan. Sen vahvasta rungosta irtosi muutama vuosi iso oksa, mutta ei kokonaan ja nyt se tukipuun varassa kukkien peittämänä enteilee hyvää omenasatoa. Erään tarinan mukaan omenapuu olisi saanut alkunsa venäläisten vierailusta tilalla, siitä kertoo myös pihapiirin venäläisvaikutteinen luhtiaitta. Tuo omenapuu on tuonut paljon nautintoja, sillä sen imelät, vaaleankeltaiset hedelmät ovat houkutelleet niin sukulaisia ja kyläläisiä kuin varkaitakin. Isäni Toimi kertoi oman Evert-isänsä varjelleen tuota puuta niin hanakasti 1930-luvulla, että hän oli päättänyt ottaa varkaat kiinni ja lopettaa jatkuvan varastelun. Hän oli täyttänyt haulikon hylsyn karkealla suolalla ja kun varkaat yön turvin hiipivät puutarhaan, hän laukaisi pyssyn. Siihen loppuivat yölliset varastelut. Kaksi talviomenapuuta tuossa vieressä jaksavat myös kantaa hedelmiään. Muutama kirsikkapuukin on löytänyt tiensä omenapuiden väliin. Ikkunasta oikealla puutarhan reunalla kasvaa uljas pihakoivu, jossa on oikeastaan kaksi runkoa. Se peittää osittain keittiön viereisen huoneen ikkunan. Mummoni asui siinä kamarissa ja seurasi tarkasti luonnon ilmiöitä. Hän olisi nyt tyytyväinen huomatessaan joka kevät varpusten kotiutuvan koivun linnunpönttöön. Siinä poikaset nytkin opettelevat lentämistä ja emo kantaa niille ruokaa.
Mummo tarkkaili luontoa ja teki havaintoja, mutta ei
kertonut ainakaan meille lapsille, minkälaisia ennusmerkkejä hän huomasi. Kun hän
kuoli sairaalassa elokuussa v.1972, hänen huoneensa oli tyhjä. Isäni ja äitini
olivat kuolin yönä heränneet voimakkaaseen käen kukuntaan. Äitini oli mennyt
mummon huoneeseen ajatellen, että käki oli tullut talon sisälle, mutta se istui
koivussa ikkunan takana ja esitti siinä omaa itkuvirttään.
Päivällä mustarastaat leikkivät nurmella ja iltaisin siili
lyllertää tuttuja polkujaan puiden alla. Kun aukaisen ikkunan, kuulen sen
tuhisevan touhuissaan.
Monesti katson puutarhan taakse pellolle, jossa metsäpeurat
istuvat ojan pientareella eivätkä säiky ohikulkijaa. Kerran hirven vasat juoksivat
metsästä pellon poikki puutarhaan kuin turvaa hakien. Olisiko karhu pelotellut?
Peltojen keskeltä alkaa vanha metsätie, jonka varrella kukkivat valkolehdokit
ja kurkien soidinäänet niityltä kiitävät kulkijan korviin.
Nyt on jo myöhäistä. Kauempana metsän yllä pilvet liikkuvat verkkaisesti,
milloin valkoisina, milloin tummina enteillen seuraavaa aamua. Usva ulottuu puutarhaan asti, kietoen puut hennon
harson alle.
Luen vielä, uudelleen, Bo Carpelanin Kesän varjoissa-teosta.
Se sopii tunnelmaan. Kuten tuossa kirjassa, täälläkin menneen elämän varjot
muistuttavat edesmenneiden kohtaloista. Joku levoton sielu on jäänyt astelemaan
raskain askelin puutarhan nurmelle ja talon lattioille.
Arja Tikkanen
14.9.2024