Sumuinen ja harmaa lauantai-aamu, kävelen läpi hiljaisen hautausmaan, alitan moottoritien Puijon jylhiin metsiin, tutulle polulle. Kauan sitten kuulin, että polkua kutsutaan myös Isä meidän -tieksi. Polun varren suurista, vanhoista kuusista tipahtelee pieniä vesipisaroita, ja polun kuluneet kivet kiiltävät kosteutta. Pitävätköhän lenkkarit myös tullessani alaspäin, mietin. Ohitan Puijon laen joka on autio tähän aikaan aamusta. Jatkan Konttilaan.
Vanha metsä on hiljainen. Naavoittuneet ikikuuset suojelevat kulkuani, tunnen. Olen turvassa. Mutta miltä? Jätänkö pahan maailman ja sen hirveät julmuudet pakenemalla metsään? Mieleni ainakin rauhoittuu, vaikka tiedän, että Ukrainassa ja Gazassa kuolee ihmisiä joka päivä. Mistä ihmiset siellä saavat mielenrauhaa, kun elämän tasapaino on kokonaan murskattu?
Pohdin elämääni ja sen turvasatamia. Lapsuuttani: kymmenen lasta, ruisleipää ja perunaa. Puute ja huoli kuten useilla perheillä kylässämme. Mutta oli tunne turvallisuudesta, jos sitä silloin osasi määritellä; isä ja äiti hoitivat parhaansa mukaan kokonaisuutta, joka sisälsi myös turvamme: uskomme jokaiseen päivään ja tulevaisuuteen.
Opiskeluvuoteni asuin vanhemman sisareni perheessä. Tuttuus antoi turvallisuutta; olisiko opiskelijavuokra-asunto tuonut turvattomuutta, todennäköisesti ei. Ehkä minulta jäi kokematta ne opiskeluelämän parhaat ja hauskimmat puolet, joista olen myöhemmin kuullut. Tärkein asia siskon luona asumisessa oli kustannusten säästö.
Ensimmäinen työpaikkani sijaitsi kotipaikkakunnalla, sillä siitä oli sovittu jo harjoitteluaikanani. Tosin kirjanpidon opettaja suositteli suurehkon kuopiolaisen yrityksen kirjanpitoon, missä pääsisi kanssakäymisiin toisten kaupallisten yritysten kanssa. Mitä se olisi sisältänyt; yritys valmisti miesten mittatilausvaatteita. Olinko turvallisuushakuinen valitessani tutun pankkimiljöön? Ainakin jatkuvuuden kannalta valinta oli parempi: vaikka työnantajan nimi vaihtui, toimiala oli sama.
Olenko ollut kaikissa elämäni tärkeissä valinnoissa turvallisuushakuinen? Kaikkein vähiten varmaankin silloin, kun tapasin länsinaapurista olevan mieheni. Turvahakuisuuteni kuitenkin pidin asumalla edelleen kotikaupungissa, sekä työni, jossa tärkeää oli edelleen pätevöityminen. Pieniä käytännön uhkia tuli mm. autonrenkaan tyhjenemisestä laivamatkalla ja rekisterikilven häviämisestä, tai auton pysähtymisestä keskellä suurkaupungin vilinää.
Puijo ja metsät jäävät taakse; kenkäni pitävät kostealla polulla alamäessäkin. Kiitos tästä itsetutkiskelukävelystä. Pienenpieni opiskeluajan muisto neljänkymmenen vuoden takaa: Yöjuna vei Tampereelle ja iltapäiväjuna toi takaisin. Viimeisenä tenttipäivänä rohkeasti päätin, että on koettava opiskeluajan riemu ja käytävä Tillikassa. En ehtinyt, turvallinen juna lähti, aikataulussa.
Pirjo Willman
2025