Paljon näen unia, mutta olen ne unohtanut.
Ainakin viisitoista vuotta on veljeni kuolemasta. Hän kuoli
äkkiä jumppasalissa kaverinsa syliin. Kun sain tiedon kuolemasta puhelimessa,
pyörryin. Jäin miettimään mitä olisi vielä
pitänyt puhua ehkä selvittää. Muutamaan päivän jälkeen näin unen . Hän
unessa käveli minua vastaan metsäpolulla hänen talonsa lähettyvillä. Jutteli
jotain, että kaikki asiat ovat selviä meidän suhteemme. Helpotti. Aamulla
tunsin helpotusta melkein iloa.
Satamakadulla asuessa, melkein yhdeksän vuotta, alkuvuosina
varsinkin usein heräsin iltayösta: ”en ole laittanut Matiaksen sänkyyn
lakanoita”. Hyppään sängystä ottamaan lakanoita, mutta eihän Matias ollut minun
luona. Tämä Matias lapsenlapseni oli tällöin Kuopiossa käymässä tai olin
jutellut hänen kanssaan puhelimessa. Näin tapahtui useana vuotena, nyt viime
vuosina vähemmän. Viime viikolla taas etsin lakanoita, ei hän nytkään ollut
täällä, vaan sairaana Helsingissä.
Joskus vaellusvuosina Lapissa vuosia sitten huutelin
lapsenlapsiani sängyn alta unissani.
Unissa aina touhuan kovasti vaelluskavereitteni kanssa tai
sukulaisten. Herättyäni huokaan helpotusta tuntien, että se olikin unta. Joskus
kaivaten olisin jatkanut mielelläni siinä unessa. Se oli hyvä uni silloin.
Kun iltayöstä uneksin, suuren osan yöstä luen. Kolmen maissa
tulee Savon Sanomat. Nousen nojatuoliin sen lukemaan. Menen nukkumaan lehden luettuani. Luen ja nukun.
Seitsemältä nousen aamutouhuihin. Näin kun menee, kaikki on hyvin ja olen
onnellinen.
Alkukesällä ollessani mökillä heräsin iltayöstä kirkkaaseen
auringonlaskuun. Se valaisi hellantienoon ja yhtäkkiä en tiennyt missä olin.
Katselin sitä ihastellen ja sitten tiesin olevani mökillä.
Maija Silmärinen
14.09.2022