Sitä ei pääse karkuun, sotaa. Se vyöryy päälle kaikista tiedotusvälineistä ja ihmisten kohdatessa se on puheenaiheena. Omat lapsena koetut asiat tulevat väkisin mieleen. Aika ei ole pystynyt niitä pyyhkimään pois.
Unissanikin
olen tehnyt monta matkaa milloin hevosella, milloin junalla ja aina on
sekasortoa, itkua, pelkoa ja turvattomuutta.
Evakko
on aina evakossa. Olen juureton, en
kaipaa mitään paikkaa, niin kuin vanhempani ikätovereineen Karjalaa.
Mitä ukrainalaiset sotapakolaiset ajattelevat mielessään. Ovat tietysti kauhuissaan kaikesta kokemastaan. Tietysti he toivovat sodan loppuvan ja läheistensä säilyvän vammoitta ja hengissä. Pelkäävät mikä heitä kotona odottaa jos sinne joskus pääsevät. Toivottomuutta ja avuttomuutta , vihaakin on mielessä. Ihmiset jotka ovat Ukrainassa taistelujen keskellä heidän ajatuksiaan on vaikea edes kuvitella. Miten sota traumatisoi ihmisten ja varsinkin lasten mielet. Se ei voi olla jättämättä elinikäisiä vammoja.
Minua järkytti kaikista enimmän, kun näin kuvaa junaan tungeksivista ihmisistä ja joukossa olevista lapsista. Eräs pieni tyttö sai minut aivan säpsähtämään. Tuli mieleen, että noin minäkin Parikkalan asemalta jouduin lähtemään kohti länttä. Tietämättömänä mistään mitä tuleman piti. Kuulin aikuisten puheet, ymmärtämättä niitä, mutta aistien hädän ja tuskan. Jotkut itkivät aivan lohduttomina. Väsyneenä minut nostettiin tavarahyllyn verkkoon nukkumaan. Uni paras lääke on...
Loimaan
asemalla aiheutin äidille kamalan järkytyksen. Siellä oli täysi kaaos, evakoita odottamassa jatkokuljetusta ja
samaan aikaan oli juna, jolla pakolla vietiin inkeriläisiä takaisin Venäjälle
ja kovaan kohtaloon, jopa pakkotyöhön Siperiaan. Oli itkeviä ihmisiä.
Hyvästijättöjä. Epätoivoa.
Juna
lähti eikä minua ollut missään. Äiti oli ollut ihan varma junan perään
katsoessaan, että minä menin sen mukana. Aikojen päästä olin kuitenkin tullut takaisin
asemalle tietämättä mitään kaikesta tapahtuneesta. Olin selittänyt olleeni
leikkimässä yhden tytön kotona.
Muistoja,
muistoja tulvii mieleen.
Jatkoa
13.3.2022
Tämä
on nyt ihan kummallista. En tunne itseäni. Olen ihan lukossa. Vanhuusko tässä
on tehnyt minut näin herkäksi, vai kun ei ole muuta ajateltavaa, joka
syrjäyttäisi nämä päässä pyörivät ajatukset. Tänään on Moskovan rauhan
solmimisen vuosipäivä. Silloinhan tuli lähtö äidille kotoa Kurkijoelta. Hän
odotti seitsemännellä kuukaudella vauvaa (tai vauvoja en tiedä oliko hän
asiasta tietoinen). Lähti maalaistalosta vauvanvaatteita sisältävän matkalaukun
kanssa Parikkalaan ja sieltä sitten Savonlinnaan synnytyslaitokselle saatuaan
keltataudin, johon olisi voinut menehtyä. Me kaksostytöt synnyimme sitten siellä
evakkoina.
Asiat pyörivät päässä. Yritän ulkoilla tuolla ihanassa säässä ja saada ajatuksiani koottua järjestykseen.
Kyllä
tämä tästä. Rauhaa maailmalle toivoen.
Kerttu Miettinen
10.3.2022