Hän istuu ikkunan edessä kävelykeppiinsä nojaten. Syksy on lämmin, vettä satoi vähemmän kuin aikaisempina vuosina, nurmi oli säilynyt pitkään vihreänä. Kukkien loisto alkoi vähitellen hiipua, leimukukat loistivat ikkunan alla vielä tovin. Kesällä rhododendronit, liljat ja verenpisarat, särkynyt sydän ja pionit kaunistivat pihaa, jonka hän oli nuorena aviovaimona suunnitellut ja rakentanut puolisonsa kanssa.
Tuijat, sireenit,
koivut ja haavat reunustivat pihaa. Myös valtavat kuuset suojasivat sitä
tuulilta. Kotiseudun vehmaasta luonnosta muistutti iso vaahtera, jonka hän
aikoinaan istutti pienenä taimena pihaan. Nyt vaahtera oli jo kerran lumen
painosta katkaissut yhden oksistaan, mutta jaksoi kuitenkin vielä rehevänä
kaunistaa näkymää.
Vaahteran lehdet olivat peittäneet jo pihanurmen polun ja
hiipivät kuin varkain lähemmäksi ikkunaa. Huoneessa, jossa hän asusti, oli
vaatimaton sänky ja piironki, jonka päällä oli useita rakkaita muistoja. Valokuvia,
joissa vuosien varrella hänen elämässään viipyneet ihmiset yhä elivät. Pienellä pöydällä oli myös vanha valokuva-albumi,
jossa on kuva pienestä tytöstä vanhan miehen sylissä ruusupensaan vieressä. Tytöllä
on vaalea pitkä paita, hän on ehkä 7-vuotias, pitkät vaaleat letit, vakava
ilme. Isoisällä on lierihattu, tuuhea parta,
vaalea paita sidottu vyöllä. Se on yksi rakkaimmista kuvista hänelle. Kuvan
ottajana oli luultavasti joku harrastelija 1920-luvun Hattulassa.
Toinen kuva esittää
nuorta, kaunista, vakavailmeistä naista, hänen äitiään. Vaaleat hiukset on kammattu
taakse, katse suunnattuna kaukaisuuteen.
Pitsinen kaulus puserossa ulottuu yli hartioiden, kaulassa hänellä on sydänriipus.
Nuori nainen tietää olevansa vakavasti sairas. Kuva on otettu Atelier Reginassa
Helsingissä, osoite Länsi-Ranta ½. Isoisä ja isoäiti olivat hänet aikoinaan
kasvattaneet, kun hänen oma äitinsä oli menehtynyt. Piirongin päällä on myös
kuva tiukkailmeisestä, pitkästä miehestä, hänen isästään, jonka tiet veivät
pois hänen luotaan.
Nyt hän muisteli entistä enemmän lapsuusaikojaan ja
kotiseutuaan, minne hän halusi palata, vaikka tiesi sen olevan mahdotonta.
Eräs rakkaimmista kuvista esittää nuorta tummatukkaista
miestä asepuvussa, hiukset ohimoilta jo loitontuneet. Ilme on vakava, määrätietoinen.
Yhdessä kuvassa mies ja hän seisovat alttarin ääressä aviopuolisoina. Viereisessä
kuvassa perhe, isä, äiti ja lapset istuvat olohuoneessa sohvalla
sukutilakunniakirjan alla 1960-luvun lopulla. Kuvan otti valokuvausta
harrastava aviomiehen veli.
Huoneen
vaatekomerossa hän säilytti muiden vaatteiden ohella myös punavalkoista kansallispukuaan. Seinällä taulussa
loistivat sinisellä koristeellisella tekstillä kirjoitetut Lotta Svärdin
säännöt, joita hän toteutti sodan aikana työssään Karjalassa.”Vaadi aina enin itseltäsi!”Ole
uskollinen vähäisimmässäkin”! ”Ole hyvä!”
Aiemmin talo oli täynnä elämää. Lapset kasvoivat, muuttivat
pois, aloittivat oman elämänsä jossain muualla. Huoneessa oli ennen kaksi
sänkyä vierekkäin, jo vuosia sitten toinen jäi tyhjäksi ja tarpeettomaksi,
piirongin valokuvien määrä kasvoi, ne tulivat hänelle entistä rakkaammiksi.
Vaahteran lehdet pyörivät tuulessa. Tänä syksynä niiden
värit olivat yllättävän kirkkaita: punaisia, vihreitä, keltaisia, ruskeita,
oransseja. Tuulen leikki lehdillä tuntui kuin ohi kiitävät vuodet. Paljon unelmia,
paljon työtä, raskaita vuosia, pakahduttavaa onnen tunnetta, luopumisia, menetyksiä,
jäähyväisiä. Kiire on nyt jäänyt ja aika pysähtynyt kuin Hellaakosken runossa:”Niin
pieniksi kasvoimme äskettäin, olit vaahteran lehdellä vierelläin”.
Hän istuu ikkunan ääressä vielä tovin aavistaen, että tämän
syksyn väriloisto on hänen viimeisensä. On jäähyväisten aika.