Ymmärsin kaikessa teinirakastumisessanikin, että Martti oli
’aivan mahdoton’ poikaystävä. En olisi uskaltanut mitenkään antaa asian
paljastua vanhemmilleni. Olin heidän mielestään aivan liian nuori
seurustelemaan. Martin perhe oli lisäksi kylän huono-osaisin, köyhä ja jotenkin
rappiolla. Hänen isänsä istui parasta aikaa vankilassa. Perheessä oli viisi poikaa,
Martti oli vanhin.
Äitini ja isäni pitivät kauppaa kylässä, ja minä autoin
heitä kaupassa – siinä tutustuin kaikkiin kyläläisiin, myös Marttiin. Kaupan
tiskin ääressä vaihdoimme ensimmäiset sanamme makkaran ja kahvipaketin ohessa
ja bensapumpulla mopon tankin täyttymistä odotellessa talvella 1964. Sitten
Martti alkoi ilmaantua aamuisin samaan linja-autoon, jolla minä köröttelin
tunnin matkan kaupunkiin oppikouluuni. Martti nousi kyytiin seuraavalla
pysäkillä ja matkusti kahdeksan kilometrin pätkän Uuraisille. Hän oli saanut töitä
jollain metsäpalstalla. Meillä oli muutaman viikon ajan muutama minuutti aikaa
jutella, sillä Martti tuli aina istumaan minun viereeni. Sitten häntä ei
aamuisin enää näkynyt.
Myöhemmin selvisi, että hänen seuraava työnsä oli
päinvastaisella suunnalla. Toukokuussa meillä oli parit ’treffit’. Minä kuljin
lyhyen metsätaipaleen verran naapuriin hakemaan tinkimaitoa – ja Martti liittyi
seuraani.
Muutamaan viikkoon emme tavanneet, ja päiväkirjani täyttyi
vuolaista valituksista, kaipauksesta ja rakkauden tunnustuksista. Sitten
kuulin, että Martti oli muuttanut pois kotoaan, koska hänen vankilasta
vapautunut isänsä oli humalapäissään pojalleen suuttunut. Nyt Martti asui aivan
meidän lähinaapurimme vinttikamarissa. Tapasin häntä, kun kyläilimme
naapurissamme. Mutta emme päässeet juurikaan kahden kesken puhumaan.
Jotenkin onnistuimme kuitenkin sopimaan tapaamisia – ja
ensimmäisen suudelmani sain kohta 14-vuotispäiväni jälkeen. Elokuviin ja
tansseihinkin Martti minua olisi vienyt, mutta en voinut kuvitellakaan saavani
sellaiseen lupaa. Ja kyllähän Marttikin ymmärsi, että se olisi ollut
vanhempieni vuoksi mahdotonta toteuttaa.
Sitten yhdellä naapurivierailulla kuulin, että Martti oli
hakeutunut rajavartioston palvelukseen ja matkustanut jonnekin Kainuuseen.
Meidän perheemme muutti Jyväskylään. Minä jatkoi keskikoulun käyntiä, kaipasin,
unelmoin ja rakastin Marttia. Kirjoitin hänelle muutaman päiväkirjan väliin
talletetun kirjeenkin – mutta en niitä siis lähettänyt. Enhän tiennyt
osoitettakaan.
Viimeisen kerran näin hänet pari vuotta myöhemmin Peltolan isännän
hautajaisissa. Silloin mielessäni alkoi kuitenkin olla jo yksi lukioluokkamme
pojista.
Sirpa Suntioinen
2024