Avaan ikkunan
veli käynnistää autoaan
hoitajain askeleet
loittonevat.
Varhaisaamun tuulenhenkäys hiipii huoneeseen
tuohuksen liekki lepattaa
ikonin maria hymyilee.
Kyyneleet poskiltani jo kuivuneet
ei enää tihentyneitä sydämenlyöntejä
meillä kummallakaan.
Valkoisen lakanan alla äitini
fereesin puettuna
matkaan valmisteltuna.
Äänetön huokaus
”tuonilmaisiin hänet hellästi
kanna
suo lepo iankaikkinen.”
Olen äitini kanssa kahden
ei sanoja, ei katseita
sormenpäissä muisto ihon
lämmöstä.
Ulkona syksyn värien lohdutus
mustaa autoa ei vielä näy
odotuksen tunti edessäni..
Olemisen hauraus sulkee syliinsä
mitään ei kuulu
mitään ei tapahdu.
On vain syvä hiljaisuus.
Tuula Iljin