Mirkku astuu ripeästi ja mahdollisimman kaukaa vuoteen ohi harmaansinisen seinän ohjaamana ja pysähtyy ikkunan eteen. Tammikuun lopun tasaisen harmaata aamuvaloa siivilöityy vaaleiden, mitättömän väristen ikkunaverhojen ja raollaan olevien sälekaihtimien lomasta. Hän laskee karvavuoriset hansikkaat, turkismyssyn ja samettisen kaulahuivin käsistään nurkassa olemassaoloaan anteeksi pyytävälle laitostuolille ja ripustaa olkalaukkunsa tuolin kiiltonsa kadottaneelle selkänojalle. Hän raottaa kädellään kaihtimia. Takapihan henkilökunnan pysäköintialue sulautuu harmaudessaan sään yleisilmeeseen. Aamuvuorolaiset ovat saapuneet työhön ja heidän autonsa ovat ehtineet peittyä lumeen. Kukaan ei ole vielä lähtenyt, mikään ei liikahda, lumisadekin on tauonnut.
Mirkku kääntyy. On pakko kääntyä. Hän riisuu tummanharmaan
talvitakkinsa ja kurottaa sitä sängyn päädylle, mutta korjaa sen sitten
kuitenkin tuolin selkänojalle. Ei kai siihen sänkyyn sopinut mitään
epästeriiliä laittaa.
Ottakaa kädestä kiinni ja puhukaa selkeästi ja
rauhallisesti, oli hoitaja äsken opastanut. Nyt olisi siis puhuttava. Olisi
sanottava sanoja. Sanoilla oli merkitys, millaisia sanoja siis olisi sanottava,
millaisia merkityksiä luotava. Koko matkan kotoa ajaessaan Mirkku on miettinyt
sanoja. Mitä sanoisi, kun toinen ei voi vastata, tuskin kuulee, mutta jos kuulee,
niin mitä haluaa kuulla. Tai oikeammin, mitä ei ainakaan halua kuulla. Kaipa se
hoitaja oli ymmärtänyt Mirkun tilanteen, oli ollut tällaisissa tilanteissa
aiemminkin, tai oli ainakin saanut koulutusta tällaisten tilanteiden
hoitamiseen.
Mirkku sen sijaan on nyt kerrankin aivan noviisi, osapuoli,
joka ei tiedä, joka ei osaa, joka on epävarma kuin virtapaikan jäillä liikkuja.
Kuinka painava sairaalan metallikehyksinen ulko-ovikin oli ollut. Sitä
kiskoessa tuli viimeistään mieleen, kuinka perustavanlaatuisia askeleita kynnyksen
yli käydessä otti. Siitä astuttiin sairaalaan, paranemista toivomaan ja
toivottamaan. Kirkkaisiin neonvaloihin, mietoon desinfiointiaineiden ja
pesuaineiden tuoksuun, neutraaleihin väreihin ja pysähtyneen odottavaan
tunnelmaan. Tai ajettiin paikalle ambulanssin kyydissä pillit soiden ja siniset
valot välkkyen, kuten Seppo. Ensihoitajien määrätietoisten, mutta
hätäilemättömien askelien saattelemana.
Nyt pitäisi siis katsoa kohti, kohti kääreissä olevaa päätä,
kohti sideharsoja ja laastareita, kohti sitä, jonka kanssa oli vuorokausi sitten
rankasti riidellyt ja sitten itsekseen aamiaispöydän leivänmurujen ja likaisten
astioiden ääreen jättänyt. Nyt on katsottava. Se silmä, josta hoitaja oli
maininnut, näkyvissä oleva silmä, se, joka ainakin on vahingoittumaton, se on ummessa
eikä luomikaan liikkunut. Suu on siteiden peitossa, nenä siteissä, letkuja kulkee
tippapulloista suoniin, kaasupullosta happiviiksiin ja katetrista pissapulloon.
Sängyn vieressä välähtelevät ja vilkkuvat monitorin eriväriset valot ja juovat.
- Tämä on Seppo. Hänen nimensä on
kirjoitettu yöpöydällä olevaan nesteytyksen seurantalapussa. Tämä on riidan
toinen osapuoli, lopulta sanattomaksi nitistetty. Lopullisestiko sanattomaksi.
Mirkku tuijottaa muumioksi paketoitua miestään. Näkee
silmissään eilisillan sinisenä vilkkuvat poliisiauton valot, sitten ambulanssin
valot. Vai kummatko vilkkuivat ensin. Ja sen verisen mössön Sepon kauluspaidan
jatkona siinä ahtaan vessan klinkkerilattialla.
Lopulta hän pakottautuu sanomaan
-
Seppo.
- Seppo, hän sanoo uudelleen. Ei, ei se kuullosta
sanomiselta, pikemminkin huokaukselta. Ei hoitaja tällaista puhumista
tarkoittanut.-
-
Seppo, Mirkku saa aikaiseksi karhean
kuiskauksen.
Puhukaa miehellenne, oli hoitaja opastanut, puhukaa ja
koskettakaa. Kyllä hän kuulee. Hän kuulee ja on tajuissaan, vaikka vahva
kipulääkitys ja antibiootit tekevätkin hänen olonsa uneliaaksi. Se hoitaja,
joka oli ohjannut hänet oikealle ovelle ja melkein tuupannut sisään huoneeseen.
Se, jolla oli valkoinen takki auki sinisen työpuvun päällä, puupohjaiset kengät
ja reikä sukassa vasemmassa kantapäässä.
Nyt minun on pakko sanoa jotain, puhuttava, ajattelee
Mirkku. Minun on nyt tiedettävä mitä sanoa ja puhua. Almodovarillahan oli jokin
sen niminen elokuvakin, Puhu hänelle, koomassa olevalle rakkaallesi. Mirkku
rykäiseen, päästää irti sängynkaiteesta, astuu lähemmäs Seppoa ja ottaa Sepon
kämmenen käsiinsä, pitkät laihat sormet, varoo tippaletkua. Monitorilla
vilkkuvat punaiset numerot ja violetit juovat välittävät tietoa Sepon voinnista
elektrodien kautta, mutta eivät kerro mitään Sepon ajatuksista, toiveista,
tunteista.
-
Seppo, Mirkku sanoo päättäväisesti ja silittää
samalla Sepon rannetta ja sormia. Hän on tyytyväinen, kun onnistuu saamaan
äänensä päättäväiseksi, mutta ystävälliseksi – toivottavasti tarpeeksi
ystävälliseksi. Tai edes neutraaliksi, ei komentelevaksi tai määräileväksi.
Sepon silmäluomi värähtää ja käsi säpsähtää. Seppo avaa
silmänsä, ainakin sen, joka ei ole siteiden alle kätkettynä. Hän avaa silmänsä
ja tuijottaa hetken kuin ei ymmärtäisi näkemäänsä. Sitten hän puristaa luomen
taas kiinni, liu’uttaa kätensä irti Mirkun kädestä ja kääntää päätään poispäin.
-
Seppo, minä tässä, Mirkku. Hoitaja sanoi, että
sinä kyllä kuulet.
Mitä kuuluu sanoa miehelle, joka halusi jättää minut. Joka
halusi päästää irti, noin juuri, vetää kätensä pois. Mitä kuuluu sanoa miehelle,
joka halusi kaiken loppuvan, miehelle, joka halusi kuolla. Miehelle, joka ei
onnistunut juuri missään, ei edes yrittäessään tappaa itsensä. Mitä pitää sanoa
ihmiselle, joka ei edes itseään naulapyssyllä ampuessa saanut kokea
onnistumisen tunnetta. Vai onko onnistumista kuitenkin se, että vielä elää ja
Mirkku on tullut paikalle.
Sanonko, ihanaa, että et kuollutkaan, nyt meille alkaa uusi
ihana aika. Ei haittaa, vaikka et enää ehkä osaakaan ajaa autoa tai käydä
töissä, vaikka puheesi jäisikin sammaltavaksi ja mumisevaksi. Me selviämme
kaikesta. Sanonko niin, vaikka en itsekään sanomisiini uskoisi. Onko nyt aika
antaa katteettomia lupauksia ja valaa tulevaisuususkoa. Pitäisikö sanoa, että
rakastan sinua nyt juuri, kaikesta huolimatta ja juuri kaiken tähden. Pitäisikö
kertoa tunteista, jotka ovat ainakin juuri nyt kauhun, vihan, häpeän ja
syyllisyyden syvimpien syövereitten takana.
Vai pahoittelenko kyynisesti, että et nytkään onnistunut, et
tässäkään. Parempaa onnea ensikerralla. Parempi ase, oikea ase, ei naulapyssy,
parempi tähtäys. Mutta enhän minäkään sitä toivo, tuskin Seppo itsekään. Moni
itsetuhoinen vain hakee huomiota ja apua teollaan. Niinkö Seppokin. Tälläkin
kerralla. Kun purkillinen pillereitäkään ei ollut toiminut. Mutta ei minusta
ole auttamaan – muuta kuin soittamaan pii-paat paikalle.
Pitäisikö sanoa, anna anteeksi. Pitäisikö minun pyytää
anteeksi. Minun, joka olen piehtaroinut epätoivossa ja pelossa, märiksi
hikoilluissa lakanoissa koko yön. Puristanut luomeni tiukasti kiinni
pimennetyssä huoneessamme, meidän makuuhuoneessamme, ja silti nähnyt siniset
välkkyvät valot ja verisen vessan lattian. Vaikka olen välillä huutanut ulos
raivoani ja pelkoani, vaikka olen ollut kauhuissani, vaikka olen kokenut häpeää
ja syyllisyyttä kaikki nämä tunnit ja lopun elämääni. Minäkö tässä olen syyllinen. Minunko kovat
sanani ja isoilla kirjaimilla lausutut loukkaukseni ovat tämän kaiken takana.
Entä sinun kiroamisesi ja raivopäiset esineiden paiskomiset, sinun halveksivat
sanasi ja eleesi.
Vai pitäisikö sanoa, minä annan kaiken anteeksi. Ja mitä
sillä sitten tarkoittaisin, minkä kaiken, eilisenkö, vai kaiken mikä eiliseen
johti, teot ja sanomiset, kuukausien ja vuosien takaiset asiat, eletty elämä.
Anteeksipyynnöllä ja anteeksiannollako tästä selvittäisiin. Montako kertaa olin
jo antanut anteeksi. Mitä kaikkea olinkaan jo katsonut sormieni läpi, mitä yrittänyt
ylittää ja unohtaa. Tämä on jotain ihan muuta, kuin vatsahuuhtelun jälkeinen
aamu.
Mirkku avaa juuri suunsa sanoakseen jotain, kun ovelta
kuuluu koputus ja hoitaja kurkistaa sisään.
-
No, mitenkäs täällä jaksetaan? Jokos se Seppo on
hereillä? Mukavaa, kun vaimo on tullut katsomaan. Lääkäri tulee kohta käymään
ja kertomaan jatkohoidosta ja huomenna tulee psykologi keskustelemaan Sepon
kanssa elämäntilanteesta. Minä tuon kohta uuden tippapullon, kun tuo näyttää jo
olevan lopuillaan. Pian saadaan varmaan ruveta harjoittelemaan pillillä
juomista.
-
Aiukaa elevettiin aakki, saa Seppo kähistyä toisesta
suupielestään sideharsojen alta ja potkaistua äkäisesti peiton jaloiltaan.
Onneksi naulapyssy ei ollut enää Sepolla, vaan poliiseilla. Onneksi
Sepon ranteet oli sitaistu sideharsonauhoilla sängyn reunan metallikaiteisiin.
Mirkku lysähtää istumaan takkinsa päälle nurkkatuolille. Sälekaihtimien välistä
näkyy uudelleen alkanut lumisade, se ryöppyää rauhattomina puuskaisina
pyörteinä päin ikkunaa.
Sirpa Suntioinen
Novelli- ja dialogiharjoitelma