Mummoni Kerttu Armiida Tikkanen o.s. Tuovinen (1896–1972) kertoo toimittaja Niilo Ihamäen radiohaastattelussa1960-luvun puolivälissä, kuinka hän katsoi lapsena mummonsa kanssa pimeänä iltana tielle päin Maaningan ja Pielaveden rajalla asuessaan. Pirtin ikkunasta katsoessaan hän näki taivaalla Kuopion suunnalla kirkkaita valokiiloja. Hän ja sisarukset kyselivät mummolta silmät suurina, mitä valot ovat.
Mummo vastasi: ”Ne ovat taivaan esikartanoitten valoja.
Taivas on auki joskus iltasella, sieltä ne valot tulevat”.
” Uskoimme mummoa ja vasta myöhemmin kuulimme, että ne
olivat Kuopion puolella liikkuvien autojen valoja.”
Kerttu-mummoni kohtasi elämänsä ensimmäisen kerran auton
nuorena tyttösenä. Hän kertoo haastattelussa: ”Olin hevosella menossa Katajamäkeen.
Ajaa nytkyttelin siinä hiljaa omissa ajatuksissani, kunnes kuulin itseni sanovan:
Voi hyvä ihme, kun auto tulloo vastaan! Aloin huutaa vastaantulevalle autolle,
että” elekee ajjaa! ”Auto pysähtyi ja miehet autossa kyselivät, mikä on hätänä.
Minä selittämään, että pelottaa hirveästi. Miehet kyselivät, että pelkääkö
hevonen. Minä selittämään siinä, että hevonen ei pelkää mutta minä pelkään. No,
automiehet olivat ystävällisiä ja antoivat auton seisoa, kunnes pääsin ohi. Se
oli suuri ja musta auto. Miehet olivat kuulemma palaamassa jostain kokouksesta,
taisi itse maaherra istua siinä pönäkkänä.”
!950-luvulla tähyilimme ahkerasti taivaalle. Mummokin juoksi
muun perheen mukana syksyisenä lokakuun iltana 1957 pihamaalle. Talon nurkalta
avautui avara tumma tähtitaivas. Jännitti. Jospa se Sputnik vaikka putoaa tähän
pihalle, ajattelin. Oli kylmäkin. Siinä seisoimme toiveissamme todistaa jotain uutta
ja uskomatonta. Olimme jo luovuttamassa. kun isä huusi: ”Tuolla se on!” Kirkas
pallo liikkui tähtien välissä nopeasti. Uusi aika oli alkanut. Myöhemmin kerrottiin
Laika-koiran avaruusmatkasta Sputnikissa.
Seuraavana vuonna alkoivat Suomen ja Neuvostoliiton välillä kireät
ajat, noottikriisi ja ”yöpakkaset”. Koulumatkalla porukalla tyttöjen kanssa pelättiin
ja kauhisteltiin, mihin tämä kaikki johtaa, kun avaruuttakin jo valloitetaan.
Tuleeko sota vai ihan maailmaloppu?
Tänään tähyilen taivaalle ja muistelen erästä lapsuuden syysiltaa.
Juoksimme veljeni kanssa äidin mukana pihakaivolle. Äidin täyttäessä vesisankoa
katsoin kirkasta taivasta ja kyselin tähdistä. Äiti sanoi, että ne muistuttavat
meitä kuolleista läheisistämme. Tähdet varjelevat meitä. Tunsin olevani pieni,
kiitollinen tyttö, turvassa suuren tähtitaivaan alla.
Huomennakin tähyilen taivaalle. Katson etelään, länteen,
pohjoiseen ja itään. Lapsuuden kodin ympärillä välkehtivät taivaan rannassa uudet
valot. Ne eivät ole tähtiä. Valkoiset siivet viuhuvat valojen lomassa eivätkä
ne ole joutsenia.
Tuulivoimalat särkevät metsän rauhan ja kauniin tähtitaivaan
lumon.
Arja Tikkanen
20.4.2025