Kirjoituspiirimme tehtävänä oli tuottaa valokuvaruno. Tiesin heti minkä kuvan vanhempieni valokuva-albumista valitsisin tuohon tehtävään. En kuitenkaan osannut arvata, millaiselle matkalle vanhempieni nuoruuteen kuva lopulta minut veisi. Vasta luettuani Edouard Louisin kirjan Naisen taistelut ja muodonmuutokset, näin oman valokuvarunotehtäväni laajemmassa perspektiivissä.
Mitä me oikeastaan tiedämme
vanhemmistamme
Louis eli
lapsuutensa köyhässä ja väkivaltaisessa työläisperheessä Ranskassa
1990-2010-luvulla. Hän pääsi vasta keski-iässä sattumalta löytämänsä äitinsä
nuoruuskuvan avulla näkemään aivan uusia puolia äidistään. Hän näki kuvassa äitinsä
kurottelemassa toiveikkaana kohti tulevaisuutta - ei sellaista, joka toteutui
elämässä Edouardin isän kanssa. Ei nöyryytyksiä, köyhyyttä, miehistä väkivaltaa.
Kuvasta Edouard ymmärsi, että ulkoiset voimat, yhteiskunta, toksinen miehisyys
ja väkivaltainen aviopuoliso olivat aiheuttaneet sen, että hänen äitinsä, kaksikymmentä
elinvuotta oli tuhottu. Edouard itse onnistui ponnistautumaan ulos lapsuuden
kuplastaan, pääsemään opiskelemaan – ja lopulta luomaan uudestaan suhteen
äitiinsä ja tämän elämään tuon kuvan avulla.
Lapset eivät
tiedä koskaan vanhemmistaan kaikkea, vanhempiin liittyy aina jonkinlainen
mysteeri. He ovat eläneet eri maailmassa kuin lapsensa ja näyttäytyvät
lapsilleen aina aikuisina ja vanhenevina. Kuitenkin heidän oma lapsuutensa ja
nuoruutensa on muovannut heistä niitä ihmisiä, joita lapset vanhemmikseen
kutsuvat. Ainakin oman sodanaikaisen ja
-jälkeisen sukupolveni ystävät, tuttavat ja sukulaiset tuntuvat nuoruudessaan
jopa torjuneen kaikkea tietoa vanhempiensa nuoruusvaiheista ja -kokemuksista.
Ensin oli menossa oma itsenäistyminen ja teini-ikäisen kriittinen suhtautuminen.
”Aina ne siitä sodasta puhuvat.” ”Nytkö
taas lähdetään evakkoon Karjalasta tai juostaan pommisuojaan Viipurissa tai
Tampereella.” ”Ei voisi vähempää kiinnostaa.” Sitten tuli uran luominen ja
lapsiperhekiireet. Vasta, kun oma eläkkeelle jääminen alkoi askarruttaa ja kun
vanhemmat olivat siirtyneet muistisairaina hoivakotiin tai peräti mullan alle,
alkoi kiinnostus heräämään. ”Olisi pitänyt kysellä silloin aikaisemmin…” Niinpä
joudumme turvautumaan rakeisiin ja ali- tai ylivalottuneisiin valokuviin,
historiafaktoihin ja -dokumentteihin sekä omiin hatariin muistikuviimme –
niihin kertomuksiin, joilta olisimme aikanaan halunneet korvamme sulkea.
Mitä
minäkään tiedän vanhempieni nuoruudesta, ajasta ennen minua, varsinkaan heidän
seurustelustaan tai avioliittonsa ensimmäisistä vuosista. Mitä tämä yksittäinen
kuva voisi vanhemmistani kertoa? Mikä outo silta siinä on? Minne tässä ollaan
matkalla? Millä mielellä, millaisissa tunnelmissa?
Kuva on
otettu Ainon ja Villen Lappiin suuntautuneelta häämatkalta vuonna 1949. Kuvassa
näkyvä silta on Kemin Pohjolan Voimaan ja Rovaniemelle Lapin museoon tekemieni
tiedusteluiden pohjalta erittäin todennäköisesti Rovaniemen Ounasjoen ylittävä
tilapäinen silta, joka oli käytössä vuoteen 1951 asti. Arvelen, että isäni rautatieläisenä
on tiennyt, että tämä silta on tällä tavoin kaareva, ja niin he ovat ajoissa
ehtineet sopiviin kuvausasemiin eri vaunujen portaille.
Samalla
matkalla he ovat käyneet muiden valokuvien mukaan Kemissä isän Riku-veljen
perheen luona. Äitini jäämistöstä löytyi hänelle 5.7.1949 myönnetty yhden
päivän rajapassi Haaparantaan. Leimasta näkyy, että passia on myös käytetty.
Varmasti isällä on ollut vastaava passi. Päivän kestäneen ulkomaanmatkansa
jälkeen Aino ja Ville ovat jatkaneet junalla Rovaniemelle ja Kemijärvelle.
Sieltä he ovat taivaltaneet Pyhätunturille ja sen Karhunjuomalammelle. He ovat
liikkuneet mahdollisimman paljon junalla, koska konduktööri-isälläni oli vapaalippuoikeus.
Voin kuvitella kuinka he tunturiretken tehtyään söivät eväitään ja joivat päiväkahvit
Pyhätunturin uudessa matkailumajassa Tunturilassa. Saattoipa Ville siinä
pilsneripullonkin avata – vaikka se Ainoa ehkä vähän närkästyttikin.
Kun katselen
tätä valokuvaa ja sen innoittamana hankkimani ja löytämäni tiedon pohjalta luomaani
tarinaa, hymyilen surumielisen onnellisena. Olen aistivinani, että Ainon ja
Villen häämatka on sujunut kaikin puolin onnellisissa ja iloisissa tunnelmissa.
Hääkuvassankin he hymyilevät tyyninä ja hyväntuulisina elämälle ja toisilleen. He
ovat läheisineen selvinneet sodasta ilman pahempia fyysisiä tai henkisiä
vaurioita, vaikka ovatkin joutuneet lähtemään evakkoina kodeistaan ja
työpaikoistaan. He ovat vakituisissa töissä, heillä on oma pieni vuokra-asunto
ja omistushuoneisto varattuna rakenteilla olevasta kerrostalosta aivan
keskustan tuntumassa. He elävät omassa onnellisuuskuplassaan, johon minäkin
sain aikanani syntyä.
Vaikka kuulunkin
Louisia edeltävään sukupolveen, niin oma sukupolvi- ja perhekuplani on ollut
monin tavoin tasapainoisempi, kannustavampi ja hyväksyvämpi kuin Louisin. Tämä
hämmentää minua – maailma ei kaikkialla ja kaikin tavoin olekaan muuttunut
parempaan suuntaan yhden tai kahden sukupolven aikana, vaan pikemminkin
erilaiset kuplat ovat muuttuneet jopa entistä tiukkarajaisemmiksi ja toisilleen
vieraammiksi. Onneksi kuplastaan voi myös lujan tahtotilan ja onnekkaiden
sattumien vuoksi päästä murtautumaan ulos kuten Edouard Louis. Minun kuplani ei
ole vieläkään kokonaan puhjennut, vaikka onkin kolhuja saanut, paljon
laajentunut ja seinämiltään huokoiseksi ja läpäiseväksi hiutunut. Olen myös
saanut muutaman uuden tiedonmurusen vanhempieni mystisestä nuoruudesta vanhan
rakeisen valokuvan ja runotehtävän innoittamana.
Sirpa Suntioinen
2025