Lapsena vappu oli ilon päivä. Sisarusten kanssa askartelimme
viuhkoja ja juoksimme kylän lasten mukana kintut märkinä ja letit suorina
pitkin pihoja ja sulaneita kurateitä. Kaikki oli hauskaa ja huoletonta.
Työvuosina oli useasti vappumyyjäiset seurakunnissa, missä
olin töissä. Erikoisesti tulee mieleeni Alppilan seurakunta, jossa oli suuri,
kaikkia työaloja koskeva myyjäistapahtuma. Diakoniatyö sai aina hyvän
myyntipaikan ala-aulan oikealta sivulta, jonne raahattiin pöytiä pitkäksi
riviksi. Pöydät lastattiin karjalanpiirakoilla ja pullapitkoilla,
pikkuleivillä, kakuilla ja saattoipa joku tuoda kotona leivottuja leipiäkin.
Pari edellistä päivää olin leiponut diakoniapiiriläisten kanssa näitä
aamuvarhaisesta saakka. Alppilan alueella asui paljon
karjalansiirtolaisia. Monesti ihmettelin
heidän taitoaan tehdä piirakoita. Kuoret kaulittiin ensin ohkaisiksi, sitten
riisipuuroa paljon, rypytys ja piirakat lensivät uunipellille tiheään tahtiin.
Heidän karjalanmurteensa oli ihanaa kuunneltavaa.
Minun tehtäväksi jäi aina
pullan leipominen, sillä olinhan kotona kouluikäisestä lähtien tehnyt kahden
litran pullataikinasta kolmilettisiä pitkoja ja
bostonkakkuja. Ylpeänä vielä tänäänkin muistan, kun eräs myyjäisissä
kävijä tuli ostamaan minun tekemää pullaa. Paperilappusessa luki: ”Liisa Harjun
pullaa”. Olihan siellä myytävänä diakoniapiirissä talven aikana
kudottuja villasukkia, lapasia ja pipoja. Löytyihän pöydiltä myös merkattuja
liinoja, tyynynliinoja ja esiliinoja ja paljon muuta käsityötä.
Diakoniatyö sai myös myyntipaikan yläaulasta kanslian edestä.
Siellä oli kirpputori. Siihen aikaan ne eivät olleet niin yleisiä kuin nykyään.
Kauppa kävi ja pahvilaatikoita pengottiin. Puvut, puserot ja housut olivat
sievässä järjestyksessä tangoilla. Pöydillä oli kaikenlaista pientä tavaraa ja
vaatetta. Itse jätin nahkahansikkaani pöydälle, kun menin laatikoille. Takaisin
tultuani, käsineeni oli myyty.
Panin myyntiin omia pieneksi jääneitä vaatteita.
Seuraavana päivänä tuli Auli, työtoverini piipahtamaan luonani ja näytti
kirpparilta ostamaansa mekkoa. Eikö tämä olekin hänelle sopiva, kysyi. Se oli
minun mekko, mutta en paljastanut sitä. ”Täältä tämä vähän remsottaa, mutta
korjaan sen,” Auli jutteli. ”Joo, sopiva on,” vastasin.
Ne vappumyyjäiset oli mukava tapahtuma.
Toisilla pöydillä oli lähetys-, nuoriso-, lapsi-, naistyö ja
varmasti oli muitakin kohteita, joihin kerättiin rahaa ja jaettiin
informaatiota.
Eläkevuosina täällä Kuopiossa olen hyvin usein ollut
vappuseuroissa. Niin olin tänäkin vuonna. Vappuseuroissa Rytkyllä on aina
iloinen ja vapautunut tunnelma, aivan
kuin ihmiset olisivat heränneet pimeästä talvesta ja kylmistä öistä valoon ja
lämpöön. He tervehtivät toisiaan lämpimästi ja kiinnostuneesti. Kysellään,
miten talvi on mennyt ja miten jaksetaan. Innostuneen juttelun jälkeen
siirrytään salin puolelle. Siellä veisataan kuuluvalla äänellä ja kuunnellaan
pappien puheita.
Kevät on aikaa, jolloin luonto muuttuu. Näemme koivut, jotka
ovat hiirenkorvalla, kuulemme koskien pauhun, sillä sulanut vesi on valloillaan
päästessään talven kahleista. Sinivuokkomättäitä pilkottaa siellä ja täällä.
Mahlaa yritetään saada koivun rungoista. Se on terveellistä, vaikka ei maistu
juuri millekään.
Ihminenkin saa uuden voiman tästä vuodenajasta. Vaikka joka
vuosi odotamme kevättä ja kesää hartaasti, sillä on kova hinta. Olemme jälleen
vuoden vanhempia.
Niinhän se on, annamme vähitellen jälkipolville tilaa.
Minun perheeseen on syntynyt vapun aikoihin vanttera
poikavauva. Hänen kasvuaan voin seurata siunaten rauhallisesti ja iloisin
mielin.
Liisa Voutilainen
4.5.-19