Äiti ei herää, vaikka silitän hänen poskeaan. Taputtelen äidin poskea ja kutsun häntä: ’Äiti, äiti! helää!’ Äiti avaa silmänsä. Kyykistyn sängyn vierellä olevan lelulaatikkoni ääreen ja kurotan ottamaan lempinukkeani, kumista vauvanukkea. Nostan sen syliini ja parahdan samalla lohduttomaan itkuun – sen takaraivoon puremani ammottava reikä on taas paljastunut. Se näyttää kammottavalta mustalta aukolta kohti nuken sisuksia. Sysään salamana nuken käsistäni äidin sängyn alle.
Äiti yrittää
lohduttaa: ’O-ota, ota se to-toinen nukke, se jolla on sininen mekko.’ Mutta ei,
Hilkka-nukke ei voi korvata vauvanukkea. Huokaisen syvään, nyyhkäisen vielä
pariin kertaan ja tarraudun nalleen. ’O-ota, ota’, matkin äitiä. Liekuttelen nallea
aikani sylissäni ja asettelen sen sitten varovasti isän minulle joululahjaksi
paksusta vanerista askartelemaan kukkokeinuun.
Ennen joulua
isä oli tuonut suuren vanerilevyn eteiseen ja piirrellyt siihen kuvioita leveällä
punaisella lyijykynällään. Sitten hän oli lähtenyt kellariin levyn kanssa eikä
enää koskaan tuonut levyä takaisin sisälle. Jouluaattona suuresta ruskeasta
paperipaketista paljastui isän avustuksella tuo valkeaksi maalattu kukkokeinu.
Tarkastelin keinua pää kallellaan joka puolelta ja sain lopulta selkeän
ymmärryksen: ’Iti piilti lattialla’, sanoin ja osoittelin sormellani eteisen
lattiaa.
Nalle keinuu ensin
varovaisesti, sitten vähän kovempaa, ja lopuksi intoudun antamaan sellaiset
vauhdit, että keinu siirtyy paikaltaan ja nalle sinkoutuu keinun alle. ’Nalle
palka, ei saa keinua niin kovasti!’ torun nallea. Vilkaisen äitiin, hän tuntuu taas
nukkuvan. Tepastelen nallea etutassusta roikottaen olohuoneeseen ja hiivin radion
eteen. Kurkistan taakseni makuuhuoneeseen, äiti ei avaa silmiään. Nostan oikean
käteni radion pyöreille vaaleille nappuloille. Niitä pyörittelemällä äiti ja
isä saavat tulemaan musiikkia tai puhetta. Pyörittelen kumpaakin nappulaa
edestakaisin, viisari liikkuu, mutta ei tule valoa eikä ääntä. Tepastelen
ärtyneesti radion edessä sormet edelleen nappuloilla, kunnes huomaan, että isän
lyijykynä on jäänyt radion viereen. Tartun siihen ja hylkään radion nappulat ja
päästän nallen valahtamaan lattialle.
Seison makuuhuoneen
kynnyksellä ja katselen nukkuvaa äitiäni. Sitten tarkastelen olohuoneen
vaaleanrusehtavaa tapettia siinä oven vieressä. Painan lyijykynän terää
kevyesti tapettiin, liikutan ylös ja alas, tapettiin tulee musta pilkku. Äiti
on aina totisena kieltänyt seinään piirtämisen: ’Ei saa! Ei saa!’ Vilkaisen
taas äitiin, nyt hänellä on silmät auki. Mietin vielä hetken, sitten tartun
vasemmalla kädelläni ovenkahvaan ja alan kiskoa ovea kiinni. Juuri ennen oven
sulkeutumista pistän pääni ovenrakoon ja sanon:’Silpa panee oven kiinni, sitten
Silpa piiltää seinään.’
Kun
vasemmanpuoleisesta halvaantumisestaan juuri toipuva äitini pääsee lopulta ylös
sängystä, on olohuoneen tapettiin ilmestynyt monenlaisia uusia mustia
kiehkuroita ja sykeröitä, ja minä olen kipittänyt keittiön pöydän alle piiloon.
Sirpa Suntioinen
2024