Älä nyt kuitenkaan vielä pidä varmana sitä.
-
Niin mitä en voi vielä pitää varmana?
-
No sitä, että tulen tänne töihin. En ole vielä sitä päättänyt.
Istun vanhusten ympärivuorokautisen hoitolaitoksen huoneessa yhdessä talon asukkaan Liisan kans. Hänellä on yöpöydällä sänkynsä vieressä kuva, jota olen katsellut. Kuva on otettu, kun hän on valmistunut hoitajaksi. Jatkamme jutustelua.
Mummin luona opin juomaan kahvia. Hän asui toisessa päässä taloa, jossa asuin ja kipaisin sinne joka päivä.
-
Leikitkö yhdessä ikäistesi lasten kans?
-
Minulla ei ollut sisaruksia, mutta pihapiirissä oli kyllä paljon lapsia. Se asunto taitaa olla isän ja äidin omistuksessa, vai miten lienee...? Taitavat olla jo kuolleet.
-
Niin kyllä ovat. Sinäkin olet jo 95-vuotias. Vanhempasi ovat olleet kuolleina jo pitkään.
-
Kukahan sen asunnon nyt omistaa? Kun me menimme maalle sota-aikana, isän piti jäädä kaupunkiin, jotta hän pystyi järjestämään pimennyksen ja tutkimaan, miten talo selvisi pommituksilta. Mikkeliä pommitettiin paljon, kun se oli päämajakaupunki. Näkyi se sinne maallekin, kun pommikoneet lensivät Mikkeliä kohti.
-
Mitenkä täällä ruoka maistuu?
-
Kyllä ruoka on hyvää. Täällä on muutenkin hyvä palvelu. Täältä käsin hoitajat tekevät käyntejä vanhojen ihmisten luo. Tämä on sellainen tukikohta noille hoitajille.
-
Onko käynyt vieraita?
-
Paljon täällä kulkee ihmisiä. En oikein aina muista ketä kaikkia.
-
Näkemiin nyt. Tulen taas käymään.
Suljen hoitokodin oven jäljessäni ja ajattelen, mikäli ei tule uusia rajoituksia vierailuista koronan takia. Kaikki palaa ennalleen eikä mitään uutta ole auringon alla eikä ihminen muutu, vaikka hänen vaatteensa muuttuvat ja myös hänen kielensä sanat muuttuvat.
Sisko Rutanen
25.2.2023