Ensimmäinen kerta yksin kaupungilla. Ensimmäinen
kerta vuoteen. Tuntui, että oli pakko päästä, kun kuulin,
että
tänään
olisi torilla kesäkauden avajaiset. Tietysti se jännittää
ja pelottaa. Onneksi keskusta on minulle tuttu eikä täällä
vuoden sisällä
ole tapahtunut mitään merkittäviä muutoksia. Niin
ainakin kaikki sanovat minulle.
Jään bussista kaupungintalon edessä.
Alkukesän
lämpö
hyökyy
heti vastaan, kirkas auringonpaiste tuntuu kuumotuksena iholla. Heikko
tuulenvire ei viilennä, vaan paremminkin tehostaa auringon lämpöä.
Lokit kirkuvat jossakin yläilmoissa ja odottavat milloin pääsevät
etsimään
torilta herkkupaloja.
Kierrän pysäkin katoksen ja selvitän
tieni torille. Tunnelma ainakin tuntuu olevan ennallaan. Ihmisiä
on paljon ja kaikki puhuvat yhteen ääneen. Vielä
on seassa joku helppoheikkikin, joka kasaa kympin satsiin tavaran toisensa perään
ja naurattaa toriyleisöä pikkutuhmilla jutuillaan.
Keskemmällä pitävät kojujaan makkara-
ja kalakukkokauppiaat. Tarjolla on myös paikan päällä
paistettuja muikkuja ja hallin seinustalla loimulohta. Huumaavan vahvat tuoksut
täyttävät
torin ja moni tuntuu antavan kiusaukselle periksi. Itse pysyn tiukasti päätöksessäni
enkä
sorru ostamaan täältä mitään syötävää.
Olen niin pitkään haaveillut kiireettömästä
hetkestä
oikeassa kahvilassa, ettei minulla ole vaikeuksia vastustaa kiusausta.
Eteneminen ihmisvilinässä ja ahtaaseen
pakattujen kojujen ja myyntipöytien välissä on vaikeaa ja
toistuvasti huomaan törmääväni ihmisiin. Mieleeni palaavat kuntoutuksen aikaiset
ohjeet ja kannustuspuheet. Ei pidä välittää
vastoinkäymisistä
ja vaikeuksista. Tärkein on aina ensimmäinen kerta. On uskallettava lähteä.
On vain työnnyttävä
ihmisten sekaan ja otettava oma tilansa. Aluksi tuo kaikki tuntui
valheelliselta ja täysin turhalta. Halusin jäädä
sänkyyn
makaamaan. Minulla ei ollut ollenkaan ruokahalua. Ajattelin, että
kuolisin pois, jos en syö enkä juo. Laittoivat minulle
ravintotipan sairaalassa ja uhkasivat sitoa käteni sängyn laitoihin,
jos koskisin tippaan.
Masennus, toivottomuus ja viha vaihtelivat mielessäni
koko ajan. Vasta kuukausien kuluessa aloin vähitellen tottua tilanteeseen.
Työtapaturmasta
piti tehdä
kaikenlaisia selvityksiä. Minulle luvattiin järjestää hoidot ja
kuntoutukset. Rahakorvauksesta tuli päätös, jonka revin
pieneksi silpuksi suutuksissani. Luuliko joku, että kaiken voi
korvata rahalla?
Ravistelen muistot mielestäni ja yritän
keskittyä
ympäristöön.
Veljmiehen patsaalta otan suunnan tuttuun kahvilaan Kauppakadulla. Torin tällä
nurkalla on paljon lapsiperheitä. Pieniä, äänekkäitä
markkinavieraita juosta vilistää joka puolella eivätkä
vanhemmat tunnu saavan heitä komentoonsa. ”Antaisivat juosta niin kauan
kuin intoa riittää. Kyllä se elämä
sitten rauhoittaa heidätkin”, ajattelen vähän
katkerana. Toisaalta, lasten äänet ja touhut ja niiden seuraaminen jotenkin
ilahduttavat ja antavat uskoa siihen, että elämä
jatkuu.
Kahvilan ovi on kiilattu reilusti raolleen. Sisällä
tuoksuvat kahvin lisäksi kaneli ja monenlaiset leivonnaiset. Ihmisiä
tuntuu olevan paljon täälläkin. Tunnustelen tieni myyntipöydälle.
Se on entisellä paikallaan. Kysyn myyjältä,
onko jossakin pöydässä minulle tilaa. Hän varmaan huomaa valkoisen
keppini, koska alkaa ystävällisesti ohjata minua rappuja pitkin ylätasanteelle
ja lupaa tuoda tilaukseni pöytään. Istuudun tyytyväisenä ja kuuntelen
pienen, ahtaan kahvilan ääniä, hiljaista puheensorinaa,
astioiden kilinää ja rauhallista taustamusiikkia.
Selvitin tieni torin läpi tänne asti. Miksipä
en selviäisi
takaisinkin. Mutta ensin aion nauttia kaikessa rauhassa kahvilan herkuista ja lämpimästä
tunnelmasta. Tästä hetkestä olen niin kauan haaveillut.