Ystäväni Arja, kirjoitan sinulle pitkästä aikaa.
Olen välillä aika sairas. En tiedä, missä olen ja mitä teen.
Tänään, ”kirkkaana päivänä ”kirjoitan sinulle ajatuksistani ja pohdinnoistani.
Jo yli 30 vuotta olemme olleet ystäviä. Minä olen sinua paljon vanhempi, olen nähnyt sota-ajan ja suomalaisen yhteiskunnan muutokset.
Olimme ensin työtovereita. Työ yhdisti meitä. Uskouduin sinulle. Kerroin, kuinka raskasta oli jäädä nuorena leskeksi kahden aikuistuvan pojan kanssa. Suruaika kesti pitkään. Mietin paljon elämän tarkoitusta, myös sinun kanssasi pohdimme sitä usein.
Sain paljon iloa lapsistani, mutta myös työstäni. Opin pitämään puoliani työelämässä, joskus aika hanakastikin. Rakastin nuoria ja työtäni opettajana. Sain siitä voimaa ja iloa.
Sinulle, Arja, sanon: Ole rohkea! Pidä kiinni oikeuksistasi! Teet arvokasta työtä. Kuuntele nuoria, ole heidän puolellaan, saat paljon rikkautta elämääsi.
Täällä Helsingissä asun rakkaiden poikieni lähellä. He huolehtivat minusta. Käymme varsinkin kesäaikaan maalla ja siellähän tapaamme usein sinutkin.
Tämä sairauteni alkoi vähitellen. Olin aiemmin innokas lukemaan ja kirjoittamaan, opiskelin ranskan kielenkin. Nykyään nukun paljon, ruoka ei enää maita kuin ennen. Eräänä päivänä kävelin kadulla tässä kotini lähellä enkä osannutkaan enää kotikadulleni. Onneksi puhelin oli mukanani ja sain apua. Siitä lähtien nuorin poikani on ollut omaishoitajani. Tämä sairaus estää minua olemasta itsenäinen enkä enää sitä haluakaan. Haluan olla turvassa, kävelen poikani käsipuolessa onnellisena kuin pikkutyttönä isäni kanssa. Välillä itken ja suren, kun muistelen elettyä elämääni. Joskus kun makaan kotona sängyllä, on kuin joku tulisi huoneeseen, kuin joku edesmennyt tulisi jo hakemaan. Poikani tulee toisinaan ovelle katsomaan, kun tervehdin ”olematonta”. Hän ymmärtää. Osamme ovat vaihtuneet. Kun hän oli lapsi ja makasi suruissaan isänsä kuoleman jälkeen sängyllä, minä kävin ovella kyselemässä hänen vointiaan.
Mieheni kuoleman jälkeen mietin paljon kuoleman jälkeistä elämää. Sinun kanssasi oli turvallista jakaa ajatuksia, ne jäivät meidän tietoomme. Kirjoitin pojilleni jo hyvissä ajoin ”testamentin”. Siina kerroin, kuinka uskon, että kuolemaa ei oikeastaan olekaan. Mieheni kuoleman jälkeen vakuutuin tästä. Rakkaamme jäävät lähellemme. Olen edelleenkin kirkon jäsen mutta en usko pappien puheisiin. Puhukoot papit, mitä haluavat!
”Olen lähellänne, jos sallitte sen. Älkää surko kuolemaani. Minulla on ollut ihana elämä. Kiitos rakkaudestanne ja elämästänne.”
Kiitos ystävyydestäsi, Arja.